Olin eräänä päivänä lopettelemassa puhelinhaastattelua, kun kävin vielä mielenkiintoisen keskustelun haastateltavani kanssa. Kysäisin, joko häntä oli käyty kuvaamassa juttua varten. Hän vastasi näin tapahtuneen. Kuvaus oli kuitenkin ollut tyystin erilainen kuin hän oli odottanut.

Haastateltavani kertoi luulleensa, että ammattivalokuvaaja nappaa yhden lehtikuvan muutamassa minuutissa. Toisin oli kuitenkin käynyt. Työ oli ensinnäkin alkanut jutustelulla. Sen jälkeen valokuvaaja oli valinnut kuvauspaikan ja ohjannut kuvattavansa sinne. Kuvattavan oli pitänyt vaihtaa välillä asentoa, katsoa milloin kameraan, milloin muualle.  Sama performanssi toistui vielä toisessakin paikassa. Aikaahan sellaisessa oli kulunut.

Vakuutin haastateltavalleni, että edellispäivän rituaalit kuulostivat aivan promeiningiltä. Jokainen kuvaaja tekee töitä tyylillään, mutta yleisesti ottaen hyvää ei synny hetkessä.

Törmään itse saamaan asiaan joskus haastatellessa. Olen ottanut tavaksi ennakolta arvella, kuinka kauan haastatteluun kannattaa varata aikaa: puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia. Se on verrannollinen tilatun jutun pituuteen. Aukeaman juttuun ei vain ehdi saada riittävästi aineistoa pelkän puolen tunnin kysymys-vastaussetin perusteella.

Myös jutun aihe vaikuttaa haastattelun pituuteen. Jos esimerkiksi kyselen aurinkopaneeleista, sähköautoilusta tai siemenpakkaamon toiminnasta, vie se yleensä enemmän aikaa, kuin jos aiheena on kultakuusen varttaminen tai keijunmekon siementen kylväminen. Näin siis minun tapauksessani.

Niin ikään henkilöjuttuihin saa varata aikaa. Ensinnäkin ne ovat aina vuorovaikutteisia. Haastateltava ei kerro elämästään, jos et itse ole tilanteessa läsnä ja anna itsestäsi siihen jotain. Toisekseen luottamus ei välttämättä rakennu yhdessä puolituntisessa. Kolmanneksi havainnointiinkin tarvitaan aikaa. Henkilöjuttu, niin kuin moni muukin juttu, tarvitsee sidosainetta, jotakin konkreettista, jonka toimittaja on aistinut. Jos esimerkiksi menee tekemään juttua suurperheen äidistä, saattaa ensimmäiseksi kompastua eteisen kymmeniin kenkäpareihin. Kilpajuoksijaa tavatessa ei puolestaan voi olla huomaamatta pitkin olohuonetta kiilteleviä pokaaleja. Näistä huomioista saa juttuun tarvittavaa väriä ja tunnelmaa. En kuitenkaan väitä, että havainnointiin on varattava erikseen aikaa. Se on luonteva osa jutuntekoa. Mutta vähänpä ehtii havainnoida olemattomassa ajassa.

Myös muistiinpanotekniikka vaikuttaa haastattelun pituuteen. Äänittäminen on kirjoittamista nopeampi tapa saada vastaukset muistiin. Itse suosin silti kirjoittamista. Miksi ihmeessä? No juuri siksi, että se hidastaa tempoa. Olen usein huomannut, kuinka kirjoittaessani vielä vastausta muistiin, haastateltava yllättäen jatkaa repliikkiään, vie sitä jopa ihan uudelle tasolle, sellaiselle, josta en olisi osannut kysyä. Pieni odottelu antaa hänelle aikaa jatkaa ajatuskulkuaan. Se keskeytyisi, jos heti vastauksen saatuani tykittäisin häntä uudella kysymyksellä. Hiljaiset hetket ovat hedelmällisiä, ja kirjoittamalla suon niille luontevasti tilaa.     

Muuten, alussa kuvailemani puhelinkeskustelu päättyi siihen, kun haastateltava myönsi itsekin tulleensa sellaiseen tulokseen, että kameran takana oli ammattilainen. Hän päätteli asian siitä, että valokuvaaja oli saanut hänet, kamerakammoisen, rentoutumaan.  Aivan, ammattinsa osaava tietää ennakoida sellaisenkin asian ja jättää kalenteriin väljyyttä.

Elämä tuntuu olevan mallillaan silloin, kun kotona on keskenlukuisia kirjoja. Ja mitä useampia niitä on, sen rikkaampaa elämä on!

Kaikkein tärkein kirja odottaa sängyn vierellä. Jos kotiin saisi valita kerrallaan vain yhden opuksen, se olisi ehdottomasti sängynvieruskirja. Vaikka sitä tulee luettua vain illalla ennen nukahtamista, se täyttää tehtäväänsä jo päivällä.  Ajatus siitä, että illalla voi antautua tarinan vietäväksi lohduttaa, olipa päivä muutoin millainen tahansa. Kirja tuo pelkällä olemassaolollaan turvaa ja jatkuvuutta elämään.

Tehtävänsä takia sängynvieruskirjan on oltava kaunokirjallinen, juonellinen teos. Mikään aikakauslehden yksittäinen juttu ei tuo samaa jatkuvuuden tunnetta kuin kunnon tarina. Lehtijutuille on kyllä paikkansa muualla, vaikka kahvipöytäseurana tai junamatkoilla, mutta romaani – se kelpaa iltaseuraksi.

Muillekin kirjoille on paikkansa ja aikansa. Itselläni on iltalukemisen, Sirpa Kähkösen Muistoruohon lisäksi kesken pari kirjaa. Olohuoneen pöydällä lojuu välipalakirjana Mari Mörön Kukkasillaan, hyväntuulenopus, joka nostattaa suupieliä kesken tylsimmänkin päivän. Työhuoneessa taas odottaa opintoihin liittyvä Heikki Salon Kahlekuningaslaji - Laululyriikan käsikirja. Sympaattinen teos vetää puoleensa, hämmästyttää ja saa näkemään enemmän. Sitäkin päiviin tarvitaan: herättelyä ja ihmettelyä. Kiitos siitä kirja.

”Tämä on aika rock.”

”Tässä on mystiikkaa.”

Näin me juttelimme toimittajakollega Anu Hytösen kanssa, kun kokosimme Vesannon kirjastolle Keikalla-näyttelyä. Olimme tuossa vaiheessa jo pitkällä: mallailimme valokuvia seinämille eri teemojen mukaan. Sitä ennen oli seurannut mielenkiintoinen vaihe, kun kävimme läpi koko sen valtavan keikkakuva-aineiston, jota kummallekin oli vuosien saatossa karttunut. Minun työtä helpotti se, että jätin suosiolla puutarha- ja ruokakuvat pois. Keskityimme etsimään kuvia täkäläisistä ihmisistä ja tapahtumista. Ja niitä riitti.

Kuvia selaillessa mieleen muistui paljon sellaista, jonka oli jo unohtanut. Ihmettelin muun muassa erästä kuvaa, jossa isäntä istui kiikkutuolissa pellolla. Ai niin, hän oli itse nikkaroinut tuolin ja halusi kuin halusikin kantaa sen nurmelle ja istahtaa siihen kuvausta varten. Hauskoja kuvia ja niiden myötä tarinoita tuli vastaan useita, mutta totuuden nimissä on sanottava, että enemmän oli niitä tylsiä ja mitäänsanomattomia otoksia, vaikka epäonnistuneimmat olin mitä luultavimmin poistanut jo alun perinkin.

Kiikkutuolikuva ei valikoitunut näyttelyyn, mutta monta muuta pääsi mukaan. Oli taikuria kyyhkyineen ja tulineen, oli kirkkoherra-mobilistia ihastelemassa Fiatin piipusta tuprahtavaa savua, oli nuorta karvareuhkaisäntää huristelemassa Nuffieldilla, oli pikkuneitejä tuulettamassa kansallispukujaan heinikossa ja oli pusukuvaa jenkkiautotapahtumassa – Anun kuvista nyt puhumattakaan. Näyttelyyn otimme mukaan pitkälti seitsemänkymmentä kuvaa.

Itse näyttelyn pystyttäminen oli minulle tässä mittakaavassa uutta. Sain oppia siitä miten sijoitella ja ryhmitellä kuvia; mikä kuva vaati ympärilleen tilaa, mikä toimi yhteen jonkun toisen kanssa, miten ottaa huomioon katseen ja liikkeen suunta ja niin edelleen. Talkooapua pystyttämiseen saimme paikallisilta näyttelykonkareilta, jotka pystyttävät vuosittain muun muassa luontokuvanäyttelyitä. Homma sujuikin sutjakkaan ammattitaitoisesti.

Nyt näyttely on valmiina, ollut sitä muutaman päivän ajan. On aika katsoa sitä kokonaisuutena. Se kertoo meidän toimittajien työstä, mutta myös seutukunnan rikkaasta elämänmenosta. Täällä tapahtuu vaikka mitä! Ja täällä asuu vaikka ketä! Mielenkiintoista on myös huomata, että näyttelystä tuli hyväntuulinen. Vaikka mukana on joku vakava ja koskettava otos, niin monia kuvia voi katsoa pilke silmäkulmassa. Näin ainakin näyttelyn tekijä tekee. Tervetuloa itse katsomaan.   

Juttukeikka alkaa nykyään keittiöstä. Kiehautan veden, nakkaan teepussin mukiin ja kaadan kuuman veden joukkoon. Otan juoman mukaan, kun kiirehdin talon toiseen päähän työhuoneeseen. Siellä etsin paperit ja kynät esille ja näppäilen numeron kännykkään. Puhelin hälyttää. Haastateltava vastaa. Tervehdykset ja suoraan asiaan. Siinä puhetta kuunnellessani huomaan ikkunasta, kun jänis loikkii. Mietin omenapuita. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa pitkäkorvalle, mutta annan olla. Terästäydyn jälleen kuuntelemaan haastateltavaa ja kysymään lisää. Muistan lopuksi vielä varmistaa, onnistuuko hänen toimittaa itsestään kuvan juttua varten. Hän lupaa tehdä sen, joten minun ei tarvitse lähteä ottamaan etäkuvia. Lopetan puhelun. Koko homma sujui nopeasti ja tehokkaasti.  

Toista oli vielä pari kuukautta sitten. Silloin keikan valmistelu alkoi jo edellisenä iltana, kun harpoin katsomassa onko Fordin takarengas pitänyt ilmansa ja uskaltaisiko sillä siis lähteä aamulla liikkeelle. Illalla googlasin myös tarkan reitin haastateltavan luo. Tarkistin, että lehtiössä riittää sivuja ja kynissä väriä. Ja vasta kun olin ladannut kameran akut täyteen, pyyhkäissyt linssit puhtaiksi ja etsinyt jalustan lähtövalmiiksi, saatoin jäädä rauhassa odottamaan työkeikkaa.

Seuraavana aamuna siistit vaatteet yllä, ripset maalattuina ja Tero Vesteristä kuunnellen ajomatka alkoi pitkin kiemuraisia sorateitä. Vähän ennen sovittua tapaamista mietin, että mitähän siellä on vastassa: onko haastateltava rempseäpuheinen tai tuppisuu? Onko pöytään katettu ruusukupit vai kaivetaanko jostain pajan nurkasta ikivanhat nojatuolit, jotta edes johonkin pääsisi istumaan? Satavatko nuo pilvet juuri, kun pitäisi kuvata se ihmelaitos?

No perille päästyä asiat selvisivät. Ja paljon muutakin. Harvemmin nimittäin pysytään pelkästään juttuaiheessa, vaan siinä sivussa saatetaan maistella uunituoretta leipää, rapsutella talon koirat, ihastella kunniakirjat, kivikokoelmat ja kukkivat bougainvilleat. Kun vihdoin olen saanut myös haastateltua ja kuvattua, niin kotiin huristellessa aina huomaan, että aikaahan siinä meni. Ei kovin tehokasta työntekoa.

Kirjoittaessa minulla on kuitenkin aineistoa juttuun aivan eri tavalla kuin jos olisin tehnyt saman haastattelun puhelimitse. Luultavasti saan aikaiseksi paremman jutunkin, eloisamman ja sävykkäämmän.

Ja onhan se oikea keikka sentään elämää kaikkine valmisteluineen, hieman jännittävine odotuksineen ja kohtaamisineen. Aivan toista kuin teemukin kanssa työhuoneeseen harppominen ja loikkivan pitkäkorvan vahtiminen.

Ensin harmitti vietävästi. Kauan odottamani tapahtumat peruttiin yksi toisensa jälkeen: freeseminaari, opintojen lähiopetuspäivät ja kaikki keväiset puutarhamenot. Ja niiden odotuksen voimasta kun olin elänyt monet hiljaiset talvipäivät!

Enää menetetyillä tapahtumilla ei ole niin suurta väliä. Harmitus on vaihtunut huoleen. Kunpa tästä koronavirusajasta selviäisi terveenä. Sitä toivoo itselleen, läheisilleen, tutuilleen ja kaikille.

Yhtäkkiä huomaa, että arkiset asiat ovatkin tärkeämpiä kuin mikään muu. Se, että saa hoitaa läheisten kauppa-asioita tai se, että voi soittaa äidin kanssa päivittäisiä puheluita. On puoliso, joka tuo ruokapöytään loimuttamansa lohen, tyttö, joka suunnittelee uusia tatuointeja ja poika, jonka jutuille saa nauraa maha kippurassa. On ystäviä ja tuttuja, joille pirauttaa puhelun tai laittaa viestin.

Saan olla onnellinen myös siitä, että töitä on hieman ollut, vaikka paljon vähemmän kuin tavallisena keväänä. Jokainen juttutilaus tuntuu tällä hetkellä lahjalta, sillä tulevasta ei tiedä. Muun muassa mainosrahoitteiset lehdet sinnittelevät nyt numerosta toiseen.

Ja jos ei ole työtä, voi heittäytyä kirjoittamaan draamaa, runoa, kertomusta, esseetä tai vaikka oppimispäiväkirjaa, joka on parhaillaan työn alla. Onneksi on opinnot, vaikka sitten etänäkin.

Luontokin hoivaa. Kun saunan jälkeen menee terassille vilvoittelemaan ja kuulee lintujen keväisen metakan, tulee tunne, että kyllä tästä selvitään. Luonto sykkii elämää, niin meidänkin pitää. 

”Lukeeko näitä lehtiä kukaan?” eräs päätoimittaja kysyi saatuaan jälleen julkaisun valmiiksi.

Samaa pohdittiin toisessakin toimituksessa. Kollegan kertoman mukaan siellä tavattiin hakea leipomosta tuoreet pullat ja keittää hyvät kahvit aina, kun joku lukija soitti lehtijutusta tuohtuneena. Hyvä! Lehteä oli luettu!

Hiljaisuus ei aina merkitse sitä, etteikö juttuja luettaisi. Tiedän sen itsestäni. Vaikka olen vuosien myötä rohkaistunut antamaan palautetta, niin on yhä melkoinen kynnys kiittää hyvästä jutusta. Tekstin pitää todella säväyttää, ennen kuin tulee mieleen lähestyä kirjoittajaa. On naurettava maha kippurassa, liikututtava kyyneliin asti tai poljettava jalkaa: ei se näin mene! Heikommat tuntemukset, kuten hyvämielinen hykertely tai paheksuva pään pudistaminen, eivät vielä saa toimimaan.

Jos kiittäminen on jo näin korkean kynnyksen takana, niin vielä vaikeampaa on antaa rakentavaa palautetta. Tiedän, millaisen paineen alla juttuja pitää välillä toimittaa. Eivät siinä pilkut mene aina paikoilleen saati sanat oikeaan järjestykseen. Hyvä kun pysyy jotenkuten aihepiirissä. Mene siinä sitten toisia neuvomaan. Ymmärrys johtaa usein siihen, että on mieluummin hiljaa.

Vaikka tekijät saavat harvoin palautetta, niin uskon, että lehtiä luetaan. Vertaan taas omiin kokemuksiini. Olipa päivä kuinka kiireinen tahansa, niin lehdet pitää ainakin selata ja mielenkiintoisia sivuja taittaa hiirenkorville. Siten niihin muistaa palata myöhemmin. Usein linkkaan myös lapsilleni tai puolisolleni lukuvinkkejä. Itseäni varten saksin parhaat palat talteen, sellaiset, jotka ravistelevat, sekoittavat arkisia ajatuskulkuja tai voimaannuttavat.

Vaikka lehtiin kääritään kukkia, niitä rypistetään uunipuiden sytykkeiksi ja taitellaan biopusseiksi, niin kyllä niitä myös luetaan.

Toisekseen, pitää kirjoittaa niin kiinnostavia juttuja, ettei niitä voi ohittaa. Siinä on haastetta itse kullekin ensi vuotta ajatellen. 

Viimeisintä blogipostausta kirjoittaessani vältin tietoisesi käyttämästä syrjäseutu- tai syrjäkylä-sanoja. En tiedä onko peräkylä sen parempi, mutta se sentään sointui Pelle Pelottomaan. Niin tai näin, havahduin miettimään sanaa tarkemmin. Mikä on syrjäseutua? Kuka sen määrittelee?

Kaupungista katsottuna tämä on syrjäseutua, mutta niin ovat kaupungitkin, Helsinki mukaan lukien, täältä katsottuna. Emme me täällä maalla asuvat koe elävämme syrjäseudulla. Täällä on tarvittava: oma koti takkatulen lämmössä, iso pihapiiri kasvatella viinimarjapensaita, järvenlahtea antaa silmän levätä ja metsäpolkuja ajatusten tuulettua. On perhettä, ystäviä, harrastuksia ja tapahtumia. Siitä huolimatta syrjäseutu-sanaa tulee käytettyä kuin huomaamatta.

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto? Harvaan asuttu alue on kuvaava eikä sisällä piilomerkitystä. Se on kuitenkin kömpelö silloin, jos sanaa joutuu toistamaan usein. Sirpa Kähkönen käytti sivukylä-sanaa Eläviä iloja kaikkialle -kolumnissaan (Savon Sanomat 17.11.2019). Sekin sopii neutraaliin tyyliin paremmin kuin syrjäkylä tai peräkylä.

Miksi tällä kaikella on sitten väliä? Siksi, että sanoista tulee mieli. Mieli taas johtaa tekoihin – tai tekemättä jättämisiin. Kun tarpeeksi usein hokee, että asuu syrjäseudulla, niin voi alkaa kuvitella, että on syrjässä.  Silloin ei ole sijaa sille oman elämänsä häikäisevälle sankarille, joka meidän kaikkien sisimmässä piilee. Voi myös alkaa luulla, ettei täällä ole elinmahdollisuuksia, syrjässä kun asutaan. Siksi ehdotan, että pistetään koko syrjäseutu-sana boikottiin. Tai ainakin käytetään sitä vain ajatuksen kanssa.  

Näitä kielen kiemuroita toivon muuten oppivani ymmärtämään, kun aloitan tammikuussa kirjoittamisen opinnot. Kyllä, viime viikolla tuli tieto opiskelupaikasta Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Jatkossa nämä blogipostaukset saattavat siis saada sisältöään myös opiskelurintamalta.  

Pitäisihän tuo jo tietää, etteivät kilometrikaupalla jatkuvat mutkittelevat soratiet ole mikään este millekään. Olen sentään tehnyt töitä täällä maaseudulla, ja maaseudulta käsin, yli puolet toimittajan urastani. Silti peräkylät yllättävät. Sorateiden päästä saattaa löytyä sellaista osaamista, jota ei mistään muualta löydy.

Haastattelin pariakin taitajaa. Toinen valmistaa uniikkeja potkuriturbiineja pienvesivoimalaitoksiin ja toinen auringon kiertoa kellontarkkuudella seuraavia, pyöriviä aurinkopaneeleita. Kumpikaan heistä ei ole liiemmälti opinahjon penkkejä kuluttanut, vaan he ovat oppineet omissa pajoissaan. He ovat alkaneet kehitellä, kokeilleet, nukkuneet yön yli, välillä toisenkin, sitten taas jatkaneet. Ratkaisematon on pitänyt liikkeessä. Niin kuin haastateltavani sanoi: ”On kiehtova asia, onko joku juttu teknisesti mahdollista ja miten se saadaan toimimaan.”

Nämä pajanikkarit eivät kuitenkaan uppoudu vain teknisiin ongelmiin, vaan elävät ajan virrassa. Toinen heistä näki itse mahdollisuuden uudelle tuotteelle, toisen puoleen osattiin kääntyä. Valmiine tuotteineenkin he ovat pitäneet itsestään sen verran ääntä, että heidät on löydetty aina ulkomaita myöten. Kun ihmettelin, että miten ylipäätään täältä sorateiden perukoilta voi onnistua ponkaisemaan lähelle Tokiota opettamaan isoon firmaan kokoonpanoa, haastateltavani tokaisi: ”On täysin mahdollista onnistua, jos osaa sellaista mitä muut ei osaa.”

Tiedän, etten muista kovin kauaa jutuissani esille tulleita voltteja ja watteja, mutta jotain muuta toivoisin muistavani. Ensinnäkin sen opin, että tee sellaista, mille sydämesi sykkii. Aina ei tosin voi tietää, mitä haluaa, mutta aina voi lähteä liikkeelle. Se onkin tarinan toinen oppi: tartu uuteen ja katso mihin se johtaa.

Vaikka maailma ympärillä muuttuisi, niin uteliaisuus on se alkukantainen voima, josta niin täällä peräkylillä kuin maailman metropoleissakin yhä vaan ponnistetaan.

Tiedäthän ne puurimoista nikkaroidut kirjaimet, jotka sijoitetaan näkyvään paikkaan, mielellään loivaan rinteeseen paikkakunnan sisääntuloraitin varrelle? Niiden keskelle istutetaan kirkkaanpunaisia kesäbegonioita, ja kas: nyt loistaa LAUKAA tai VIITASAARI jokaisen tielläliikkuja iloksi. Paikkakunta nousee kartalle.

Samaa tausta-ajatusta on monissa muissakin kunnan toimissa näinä päivinä. Pyritään herättämään kiinnostusta ja saamaan ohikulkijat pysähtymään, tutustumaan ja jäämään paikkakunnalle. Kaukaisena toiveena on, että näin saataisiin uusia palvelujen käyttäjiä ja koulujen täyttäjiä. Siispä perustetaan markkinointityöryhmiä, mietitään strategioita ja keksitään sloganeita. Ollaan yhteisöllisiä, ihmisenkokoisia ja yrittäjäystävällisiä. Ollaan pieniä mutta ketteriä isojen rinnalla. Luvataan myös jotain konkreettista: tenavatonneja lapsiperheille ja läppäreitä lukiolaisille. Kaikki tämä tehdään vieläpä näkyväksi. Palkataan somettaja, joka twiittaa, bloggaa ja vloggaa. Tänä päivänä kun ei kuntakaan ole olemassa, jos ei näy somessa.

Kaikkea tätä tietysti tarvitaan, kunhan ei samalla unohdeta tärkeintä: kuntalaisia, jotka paikkakunnalla jo asuvat. Asukkaitaan vartenhan kunta on. Tehdään hyvää siis ennen kaikkea itsellemme. Ja kyllä, näissä talkoissa voimme kaikki olla mukana. Käytetään kylän tuotteita ja palveluja sekä luodaan uusia. Kannustetaan toisiamme ja kehutaan, kun on aihetta. Tervehditään, hymyillään ja lyödään ylävitosia. Kun me täällä viihdymme, vedämme puoleemme ainakin onnen ihmettelijöitä, jos ei lopulta sen jakajiakin.

Nyt riittää tapahtumia. Joka illalle on jotakin ja viikonloppuna se vasta kiirettä pitääkin. Esimerkiksi viime lauantaina olisi voinut osallistua kahteenkin eri kulkueeseen. Toinen johti Vesannon torille kesäkohtaamiseen ja toinen, koirakulkue, Rautalammin Rämäkälle. Sinne olisi voinut saapastella koiran kanssa, leikkikoiran kanssa tai ilman koiraa. Jos näistä jäi paitsi, niin tänään on tiedossa traktorikulkue Viitasaarelta Suovanlahden Traktorijatzeihin. Ja pianhan pääsee ihmettelemään myös Suonenjoen riehakasta mansikkakarnevaalikulkuetta.

Jos kulkueet eivät innosta, lähikunnissa on tarjolla myös kilpailuja. Eikä mitä tahansa kisailuja, vaan jaossa on arvomitaleja. Kivijärvellä kisataan sankohiipimisen SM-tittelistä ja Pihtiputaalla heitetään heinäseipäällä pituutta lajin MM-kilpailussa. Kisailumielessä voi viskoa muutakin aina lypsyjakkaroista ja saappaista lantteihin asti. Eikä pitkä aika ole siihenkään, kun Vesannon oma ylpeys Reiska MM käynnistyy. Niissä tossut lentävät jaloista siinä missä potkupallokin saa kyytiä.

Ja onhan noita muitakin menoja: kesätansseja, harmonikkajameja, rockrientoja, kesäteattereita, countrymarkkinoita, veistosnäyttelyitä, kulttuuripolkuja, rantakalailtoja, lettukarkeloita ja kaiken maailman etkoja ja jatkoja. Savo sekoaa kesällä. Ja minä.

Taidankin lähempänä iltaa raapaista kiukaan alle tulet. Saunan lämmetessä harrastan sankohiipimistä laiturinnokasta kasvimaan suuntaan. Sitten, saunan jälkeen, heitän lanttia: jos tulee kruuna, lähden. Jos tulee klaava, lähden. Eli ei muuta kuin paremmat vaatteet ylle ja menoksi. Ihana suvi! Ihana tuhansien tapahtumien maa!

Oletko kuullut, että tulevaisuudessa kaupasta voi ostaa tuotteita, joissa on mukana metsän mikrobeja? Nämä tuotteet voivat olla esimerkiksi voiteita, vaatteita tai muita tekstiilejä. Puutarhan siirtonurmikossa, hiekkalaatikkohiekassa tai kasvualustassa voi niin ikään jatkossa piillä hyvää tekeviä mikrobeja. Minä kuulin asiasta pari viikkoa sitten Tampereen puutarhamessuilla, ja olen vieläkin ihmeissäni.

Helsingin yliopiston tutkijat Aki Sinkkonen ja Marja Roslund kertoivat messuyleisölle ADELE-ekosysteemihankkeesta. Hankkeen lähtökohtana on tieto siitä, että autoimmuunisairaudet, kuten astma, allergiat ja tyypin 1 diabetes, ovat lisääntyneet ihmisten luonnosta vieraantumisen myötä. Kaupungeissa ei välttämättä altistuta luonnon monimuotoisille mikrobeille, vaikka se tekisi hyvää ihmisen puolustusjärjestelmälle. Siksipä kehitetään tuotteita, joista tämän altistuksen voi saada.

Kun kotona kerroin asiasta, 17-vuotias tytär totesi: ”Voi kun surullista.” Se oli osuvasti sanottu. On surullista, että pitää kehitellä kyseisiä tuotteita, ikään kuin lääkitä, sen sijaan, että menisi vain metsään. On totta, että kaikki eivät pääse, halua tai osaa mennä metsään. Ostamalla hekin pääsevät osallisiksi luonnon hyödyistä.  

Kun meidän ovelta ottaa muutaman harppauksen, voi jo kerätä sammalta narsissiruukkujen pinnalle ja poimia mustikanvarpuja sisälle kukkimaan. Eikä tähän aikaan vuodesta malta muutenkaan pysyä pois ulkoa. Hyvä, kun lumi ehtii sulaa, niin on jo loikittava pitkin nurmikoita. On myös käytävä rapsuttelemassa multapenkin pintaa ja tutkittava, nouseeko sieltä jotain. Ja kyllä, topakat raparperin alut ovat jo valmiina työntymään esille, samoin kuin tiuha köynnöspinaattiversosto. Ja kas, ruohosipulituppaat ovat jo ehtineet pinnalle. Ihme, jos ei tutkiessaan saa luontoaltistusta.

Entäs puolisoni? Talomme lämpiää puulla, mikä tietää jokavuotista savottaa metsässä – altistusta parhaimmasta päästä. Lapsetkin, siis pieninä ollessaan, keräsivät kivet, kokosivat risumajat ja kiikuttivat kastemadot pois ajoteiltä. Kaiken huippu oli se, kun ympäristötietoiset neitokaiset, tyttäremme ja hänen serkkunsa, pyydystivät heinäsirkkoja ja paistoivat niitä ruuaksi paistinpannulla. Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin hyönteisruuasta alettiin enemmälti puhua. Altistusta sekin.

Meidän kaltaisia täällä metsien maassa riittää. Emme siis taida olla niitä, joihin uusien tuotteiden markkinointi kannattaa ensisijaisesti kohdistaa. Potentiaaliset ostajat löytynevät metropoleista – ja ymmärtääkseni uusien tuotteiden kanssa pyritäänkin maailmanmarkkinoille. Eläähän Suomi toki metsästä muutenkin, joten miksi ei siis metsän mikrobeista.

Sellainen vielä mietityttää, että miksi maamme pitää entisestään kaupungistua. Eikö tässä ole jälleen yksi syy rakentaa elämää maaseudulle? Ettei tarvitsisi päätyä ostamaan luontoaltistusta.

Tein vastikään juttua vesantolaisten nuorten metallibändistä Ritual of Terrorista. Sen tarina on huikea. Nuoret alkoivat noin puolitoista vuotta sitten soittaa porukassa. He sävelsivät, sanoittivat, sovittivat, treenasivat, treenasivat lisää, äänittivät ja julkaisivat – ensin suoratoistopalveluissa ja sitten cd:nä. Tällä hetkellä he etsivät levy-yhtiötä ja käynnistelevät keikkailua.

Matkan varrella nuorten kaverit ovat ihmetelleet, miten paljon pokkaa heillä on. He ovat saaneet tukea myös vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Vanhemmat ovat ymmärtäneet pitkät treeni-illat ja musiikinopettajat ovat perehdyttäneet heidät ensin bändisoittamisen, sitten äänittämisen ja julkaisemisen saloihin. Eikä vähäpätöinen ole ollut myöskään kunnan tuki antaessaan nuorten käyttöön treeni- ja äänitystilat. Jos joku onkin erehtynyt epäilemään pikkupaikkakunnan suomia mahdollisuuksia, nuoret ovat siitä viis veisanneet.  

Nyt bändin esittämä melodinen death metal on saanut jo vastakaikua. Heitä on kuunneltu YouTubessa yli 40 000 kertaa. ”Onhan se aika paljon, kun ei olla ennen julkaistu”, eräs bändiläinen totesi.

Aika paljon! Minä tuossa tilanteessa tuulettaisin ja hyppisin yläpystyä: Yli 40 000! Se on lähes kaksikymmentä kertaa enemmän kuin Vesannolla on asukkaita! Siitä on hyvä lähteä valloittamaan maailmaa.

Alkuvuoden juttukeikoilla olen törmännyt moniin, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mistä eniten pitävät. Tekemisillään he ovat innostaneet muitakin rakastamansa harrastuksen tai lajin pariin. Samalla he ovat luoneet pienille paikkakunnille aivan uudenlaista toimintaa. Tein esimerkiksi Koti ja maaseutu -lehteen juttua Anna-Mari Kaipaisesta. Hän kiinnostui historiallisten pukujen ompelemisesta. Nyt tämä taiteilija ja käsityöläinen vetää Rautalammilla vanhojen pukujen ompelukursseja ja järjestää muotinäytöksiä.

Rautalampilehteen haastattelin puolestaan Erkki Jaamalaista. Hän toimii emäpitäjässä alamäkiluistelujaoston puheenjohtajana. Kyllä, pienellä paikkakunnalla on kyseinen jaosto. Sen jäsenet kiertävät maailmalla kilpailemassa, opettavat junioreita lajin pariin ja rakentavat talvisin talkoolaisten kanssa maailman parhaan alamäkiluisteluradan. Se on tänäkin vuonna houkutellut Rautalammille luistelijoita ja kilpailijoita maapallon toiselta puolelta saakka.

Suonenjokilehteen jututin toista liikuttajaa, Toni Hännistä. Hän vetää puolestaan Suonenjoella mäkijaostoa, kunnostaa hyppyrimäkiä ja on elvyttänyt Kyöpelin vuoren kisat henkiin vuosien tauon jälkeen. Hän myös opettaa pieniä mäkikotkia ja haluaa tehdä mäkihyppyä vanhemmillekin tutuksi matalan kynnyksen lajina. Kaiken tämän hän tekee rakkaudesta lajiin.

Pienellä paikkakunnalla voi siis tehdä mitä haluaa – ainakin melkein. Joskus se voi olla jopa helpompaa kuin isoissa kaupungeissa, niin kuin Vesannon seurakunnan lastenohjaaja Niina Salonen taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa (29.3.2019) sanoi:

”Yhteistyö toimii hyvin. Ei tarvitse jäädä byrokratian rattaisiin. Jos haluat jotain, alat vaan järjestää. Saat tilan, saat jostain siihen vähän rahaa ja saat kavereita mukaan.”

Televisiossa pyörii parhaillaan Voice of Finland. Koska siinä etsitään parasta, kilpailu on kovaa. Moni taitava laulaja on joutunut jättämään kisan kesken jo ensiesiintymisensä jälkeen. Äänestä on puuttunut persoonallisuus, tulkinnasta omakohtaisuus tai esitys ei vain muuten ole sykähdyttänyt. Raadin viesti on kuitenkin välillä ollut: laula, laula, laula. Löydä äänesi.

Kirjoittamiseen on olemassa paljon ohjeistusta, lauseoppia ja pilkkusääntöjä. Paras neuvo silti on: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Vain siten voi löytää oman kirjoittajan äänen. Silloin tekstin tuottaminen sujuu, ainakin ajoittain, hieman helpommin kuin jos pyrkisi jäljentämään muita. Ja silloin voi myös seistä sataprosenttisesti tuotoksensa takana.

Myös toimittajalla on oltava oma ääni, olkoonkin, että hän kirjoittaa monenlaista tekstiä. Napakkaan uutiseen ei juuri luovuutta mahdu, mutta mitä tarinallisempaan juttumuotoon mennään, sitä oleellisemmaksi toimittajan oma ääni tulee. Se ei tarkoita, että jutun tikapuut näkyvät: ei tarvitse istuutua haastateltavan kanssa lattekupposelle tai tilata päivän keittolounasta. Pysyköön toimittaja kernaasti taustalla ja antakoot haastateltavalle ja hänen ajatuksilleen tilan. Mutta kun se tekee omalla tyylillään, saa lukijoilta vastakaikua. Toimittaja aletaan tunnistaa jutuistaan, mikä tuo jatkossakin töitä.

Toimittajan ääni voi näkyä monella tapaa. Siinä missä toinen kirjoittaa niukan asiallista tekstiä, toinen maalailee laveasti tunnelmia. Joku kaivelee kärkkäästi epäkohtia ja toinen haluaa myönteisen lähestymistavan kannatella aiheen käsittelyä. Nokkela sanojen käyttäminen, yksityiskohtien huomaaminen tai toimittajan hymy, joka pyrkii ulos riviväleistä, voi niin ikään olla sitä itselle tyypillistä tyyliä, jonka soisi näkyvän. Se ei vie huomiota itse aiheesta, vaan maustaa sitä hienovaraisesti niin, että kokonaisuudesta tulee nautittava.

On kuitenkin selvää, että kun kirjoittaa tyylillään, ei voi miellyttää kaikkia lukijoita. Mutta jos vain pistää sanoja pötköön kuin halkoja pinoon, niin kohta ei ole sitä ainoatakaan lukijaa.

Kävin vuosia sitten tekemässä juttua, kun Antti Heikkinen vieraili Tervon kirjastossa kertomassa kirjailijan työstään. Hän aloitti uransa paikallislehden toimittajana ja oppi jo tuolloin tärkeimmän. ”Oivalsin pian mikä on tärkeintä kirjoittamisessa. Aivan kuin laulajalla on saundi, kirjoittajallakin on oltava oma tyyli”, Heikkinen sanoi.

Laulaja, lauluntekijä ja Miljoonasateen keulakuva Heikki Salo on neuvonut aloittelevaa biisinikkaria seuraavasti: ”Biisien kanssa on sama kuten kaiken muunkin. Niitä ruvetaan vain tekemään.”

Tällä periaatteella minäkin lähdin pari vuotta sitten kirjoittamaan toimittajan blogiani. Luotin siihen, että tekemällä oppii. Totta puhuen silloin ei tullut edes mieleen, että blogikirjoittamiseenkin on tarjolla opastusta, verkkokursseja ja valmentajia. Nyt kun olen tutkinut asiaa ja hieman opiskellutkin aihetta, huomaan, etten ole tekemällä paljoa oppinut. Syy on Googlen. Se luo omanlaisensa säännöt ja maailman, jossa nohevimmat jo pärjäävät.

Otetaan esimerkiksi otsikointi. En ole laskenut yhdenkään otsikkoni merkkimäärää. Pitäisi, sillä Google näyttää hakutuloksissa otsikon 55 ensimmäistä kirjainta. En myöskään ole ujuttanut otsikkoihini seuraavia kysymyssanoja: miten, miksi, milloin tai kuinka. Opin, että ne ovat trikkerisanoja, joilla moni etsii tietoa pulmaansa.

Numerotkin ovat tehokkaita. Voiko kukaan vastustaa otsikkoa ”Viisi tapaa olla onnellinen” tai ”Kymmenen keinoa rikastua nopeasti”? On pakko klikata myös sellainen otsikko, jossa luvataan 19 ohjetta. Voiko kukaan keksiä 19 erilaista, mainitsemisen arvoista keinoa vaikka kiivetä kissa puusta? Ei voi.

Tarkistan vielä, olenko käyttänyt tunteita herättäviä voimasanoja. En ole. Yhdessäkään otsikossani ei ole yhtäkään seuraavista voimasanoista: hauska, häikäisevä, aito, ainutlaatuinen, valloittava, uskalias, silmiä avaava, uskomaton, rohkea, ilmainen, maksuton, miellyttävä, omituinen, vaivaton, helppo, kiitollinen, merkityksellinen, toivo, sensaatiomainen ja yllättävä. Voimasanoja on toki muitakin, mutta tuollaisen listan löysin.

Mutta hetkinen. Jotain olen sentään tehnyt oikein. Vaikka otsikoissani ei tunnesanoja vilise, tekstit olen ainakin kirjoittanut tunteella, sydämellä ja aivan ikiomalla tyylilläni. Sekin katsotaan eduksi. 

Kuitenkin paras sääntö, johon törmäsin, on se, jossa kehotetaan muuttamaan sääntöjä, tekemään asioita uudella tavalla ja erilailla kuin muut. Silloin Alf Rehnin mukaan päästään uutta luovan ja varsin kiinnostavan kysymyksen äärelle: ”Onko se oikeastaan enää blogi?”

Sääntöjen rikkomisen olen näemmä osannut tehdä jo ihan luonnostaan. Ei siis mitään hätää. Postauksia on tulossa lisää.

Kylläpä minä mieleni hyvitin, kun kuulin Jani Koskisen haastattelun radiosta. Jo hänen puhumansa murre oli herkkua korvalle, saati asia, josta hän haastoi. Piti ihan kääntää radiota kovemmalle.

Jani Koskinen oli kirjoittanut gradunsa Pohjois-Karjalan eteläosan murteella, joka kuuluu savolaismurteisiin. Se on melkoinen teko nykyaikana, kun samaan aikaa kiistellään siitä, kelpaako suomen kieli enää tieteen kieleksi. Yhä useamman odotetaan julkaisevan ainakin väitöskirjansa englanninkielisenä. Ja mitä tekee suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija? Kirjoittaa murteella! Ja saa vieläpä gradunsa läpi!

Niin sitä pitää. Tuollaisia maailma tarvitsee, heitä, jotka eivät kulje valmiiksi tallottuja polkuja, vaan luovat omansa. He eivät Tabermannin sanoin kuuntele käskijöitä, vaan hiljaisen puheen puroa. He pysähtyvät, ajattelevat itse ja uskaltavat toimia. Omien aivojen käyttäminen onkin kansalaistottelemattomuuden muoto, joka saa ainakin minut innostumaan.

Joulun aikaa televisiossa pyöri dokumentti J. Karjalaisesta. Hän kertoi siinä muun muassa isältään saamastaan opista. Hänen isänsä innokkaana harrastajakalastajana neuvoi poikaansa: ”Heitä sinne, mihin muut eivät heitä. Saat kalan.”

Näinhän se on: umpihankeen kulkijat erottuvat saavutuksillaan. Muut vahvistavat jo olemassa olevia polkuja.

Tommy Tabermann jatkaa: ”Ei tietä tarvitse valita, vaan mihin metsään polku tallata.”

Onpas edellisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt aikaa. Tässä välilläkin olen toki kirjoittanut: työjuttujen lisäksi pieniä tarinoita elämästäni. Syksyllähän haikailin jotakin uutta elämääni ja niin vain ilmoittauduin Irene Pakkasen vetämälle omaelämäkerralliselle kirjoituskurssille.

Kurssi alkoi upealla, kirjallisuusterapiasta tutulla ajatuksella: ”Käsi ei kirjoita sitä, mihin sydän ei ole valmis.” Sen rohkaisemana aloimme itse kukin tutkailla elämäämme ja taltioimme sitä eri tyylilajein. Saimme aikaan kirjeitä, runoja, dialogeja, kuvailuja. Välillä listasimme kiitollisuuden aiheita, toisinaan taas revittelimme niin rumaa tekstiä kuin vain ilkesimme. Kirjoittaminen avautui laajana. Olikin hyvä ravistella itseään, poiketa normaalityylistä ja nähdä mahdollisuuksia. Harmi vain, että kurssi kesti ainoastaan syyskauden. Huomasin, että ryhmään kuuluminen ryhdistää ja säännölliset tapaamiset pakottaa saamaan aikaiseksi.

Nyt juttujen deadlinet pistävät kynään vauhtia, mutta kenties joskus palaan omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Ainakin tunnusteluvaihe oli kiinnostava.

Muuten, kun aloin kirjoittaa toimittajan blogiani pari vuotta sitten, ajattelin, että siten saisin pidettyä nettisivuni elävänä. Harmillisen usein näkee yritystenkin sivuja, joita ei ole päivitetty vuosiin. Muistan kuitenkin miettineeni parin ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen, ettei juuri ketään kiinnosta se, mitä olen tehnyt. Sillä tyylillä saan ehkä pidettyä kotisivut vireessä, mutta jos kaipaan lukijoita, minun pitää tarjota ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä.

Samaa viestitti myös Rauli Mård. Katsoin hänen haastatteluun perustuvan Think big, aim high -webinaarin joulun jälkeen. Kansainvälisesti tunnettu kuvataiteilija sanoi, että pitää uskaltaa haastaa nykyaikaa ja olla jotakin mieltä.

Mutta voi herra Mård, taidamme olla vähän vanhanaikaisia. Pysähdyin nimittäin eräänä päivänä kuulostelemaan, kun tytär, 17, seurasi läppäriltään herkeämättä erästä vlogia. Siinä suosittu vloggaaja kertoi arkipäivästään. Ihmettelin ääneen, miten kukaan jaksaa tuollaista seurata. Eihän hän tarjonnut juuri mitään: ei ottanut kantaa, ei jakanut oivalluksiaan, ei viihdyttänyt, ei mitään. Aivan kuin olisi seurannut Norppaliveä tietäen, ettei norppa ilmesty.

Tyttöä nauratti. Hän sanoi, että eihän aina tarvitse olla jotakin mieltä. Riittää, kun on hyvä tyyppi. Minulta taisi puuttua sillä erää turnauskestävyyttä nähdä se hyvä tyyppi.

Toimittajan työ ei ole paikkaan sidottu. Se onnistuu täällä maalla siinä kuin kaupungissakin. Jutut ja kuvat singahtavat valokuitua pitkin maailmalle tuossa silmänräpäyksessä, puhelinverkko toimii ja autolla pääsee. Maaseudulla työskentelyssä on kuitenkin eräs piirre, johon ei kaupungin väenpaljoudessa törmää. Nimittäin se, että kaikki tuntevat toisensa. Se on sekä rasite että riemu.

Jos olet menossa tekemään juttua asuinpaikkakunnallasi, niin todennäköisesti haastateltavasi on valmistautunut paremmin kuin sinä itse. Hän on sijoittanut sinut kartalle: tietää miltä kylältä ja mistä talosta tulet. Mutta jos et olekaan alun perin paikkakuntalaisia, niin puolisosi kyllä tiedetään ja hänen suku monessa polvessa.

Parhaassa tapauksessa erilaisia sukuselvityksiä jatketaan vielä haastattelutilanteessa. Avuksi saatetaan hakea hiirenkorville plarattu, monisatasivuinen kyläkirja, josta käydään läpi kaikenmaailman kumminkaimat. Innostus on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa, että meikäläinen, vaikka on paikkakunnalla jo jonkin aikaa asunut, putoaa kärryiltä. Ja ihmekös tuo: ihmisistä ei puhuta aina edes sukunimillä, vaan talon nimi ja etunimi kertoo, kenestä on kyse. Ja jos sattuu niin ovelasti, että paikkakunnalta löytyy kaksi samannimistä taloa samannimisine isäntineen, niin silloin äänenpaino paljastaa, kumpaa kertoja tarkoittaa. Pysy siinä sitten perässä.

Mutta on ihmisten uteliaisuudesta etuakin. Olin tekemässä Pielavedellä juttua Ruuskasen Antin mitalijuhlasta. Olin hyvissä ajoin paikalla liikuntahallilla ja jututin siinä odotellessa paikallisen, tilaisuutta järjestävän urheiluseuran talkoolaista. Sain häneltä hyvää taustatietoa juttuuni ja päätin varalta pyytää hänen puhelinnumeronsa, jos myöhemminkin tulisi kysyttävää.

Lopulta juhla alkoi ja sujui kaikin puolin mukavasti. Kun sitten kotona selasin ottamiani kuvia, parhaalta näytti sellainen, jossa sisarukset, pieni tyttö ja poika, odottavat mitalimiehen nimikirjoitusta. Pienen pojan pää hyvä kun ylsi pöydän reunan yli, kun hän ihaillen tapitti pöydän takana istuvaa Ruuskasta. Mietin, että tämän kuvan haluaisin juttuni ykköskuvaksi. Mutta ketä ovat nuo lapset? Ja pieniä kun ovat, niin olisi myös aiheellista kysyä lupa kuvan julkaisuun heidän vanhemmiltaan.

Muistin urheiluseuralaisen ja päätin pirauttaa hänelle. Esitin asiani ja olin jo lähettämässä hänelle sähköpostitse kuvaa lasten tunnistamista varten, kun hän yllättäen kysyi, millaiset vaatteet lapsilla on yllä. Kuvailin vaatteet, ja asia olikin sillä selvä. Sain tietää saman tien lasten äidin nimen. Julkaisulupakin heltisi heti seuraavassa puhelussa. En voinut kuin ihmetellä, miten asiat hoituvat joskus helposti. Tällaista ei voi tapahtua kuin maaseudulla.   

”Sen tahdon sanoa elämä on janoa” laulaa Vesterinen yhtyeineen. Sitä se on ainakin näin syksyn lähestyessä, kun kaikki uusi alkaa.

Jo nuorena tyttönä nautin syksystä. Olin syysihminen vielä enemmän kuin nyt. Silloin ensimmäiset, heinäkuussa mummolan hiekkatielle lennähtäneet keltaiset koivunlehdet lupailivat hyvää. Elokuu oli jo täynnä syksyn merkkejä. Sitä mukaa, kun ilma viileni ja värit ympärillä voimistuivat, energiani vain kasvoi. Kaikki uusi odotti. Elämässä oli suunnitelmia ja unelmia.

Nykyään ensimmäisiä keltaisia lehtiä hieman suree. Se tietää vääjäämättä sitä, että taas yksi kesä on takanapäin. Toisaalta tänä vuonna on saanut elää kunnon intiaanikesää. On saanut lojua riippukeinussa lämmön hyväiltävänä. On voinut pulahtaa virkistävään järveen päivin ja öin. Ja jos on tullut hikoiltua pihakävelyillä, niin seuraavaksi on voinut paeta hellettä museoihin. Yhtä kaikki: kesä on tuntunut kesältä. Siitä hennoo hiljalleen luopua. Sitä paitsi yhden loppu on toisen alku.

Alkua siivittää kurssitarjonta, jota postilaatikkoon kolahtavat lehdet ja sähköpostiin viuhuvat mainokset pursuavat. Kansalaisopiston opaslehtinenkin ilmestyi juuri. Hmm… olisiko siellä jotakin minulle? Kirjoittamisen opiskelu kiinnostaa aina. Entä kielet? Petraisinko englannin kielen taitoani vai tilaisinko vain sen aikomani englanninkielisen puutarhalehden? Kuntosali kuuluu ainakin syksyn suunnitelmiin. Ja entä jos kokeilisin jotakin uutta? Ostaisin vihdoin ja viimein kitaraan uuden kielen ja ottaisin soittimen haltuun? Tai kesyttäisin jonkin muun soittimen tunteiden tulkiksi? Voi tosin vaatia toistoja ennen kuin sormenpäistä välittyy muutakin kuin teknistä haparointia. Unelmia saa silti olla. Ja jonkun niistä toteutankin!

Vesterinen jatkaa: ”Olen tänään kukaties yksinkertaisesti onnellinen mies”. Niinhän se on: onnea on niin kauan kuin uteliaisuutta riittää. Niin kauan kuin elämä on janoa.

Kirjat kuuluvat kesään niin kuin mattojen jynssääminen laiturilla tai mustikoiden haaliminen lähivuoren notkelmista. Kirjoilla haluaa ravita sieluaan, mutta toki myös viihdyttää itseään. On ihana ajatella, että olohuoneen pöydällä odottaa hyvä kirja. Voi milloin tahansa vallata sohvan nurkan, avata sivun äidin virkkaaman kirjanmerkin kohdalta ja antaa tarinan viedä. Kesällä on lupa, suorastaan velvollisuus, ottaa vähän rennommin.

Nykyään minua on hieman harmittanut se, ettei satuja tule luettua niin kuin ennen. Kun lapset olivat pieniä, ne kuuluivat asiaan. Ensin ”luettiin” kuvakirjat, sitten loruja, satuja, tietokirjoja ja lopulta jo pidempiä tarinoita nuorten kirjoista. Lapset olivat toisella kymmenellä, kun lopetin iltakirjojen lukemisen. Vaikka parhaimmille satu- ja nuortenkirjoille on kodissamme edelleenkin pyhitetty oma kirjahylly, askel käy nykyään hyllyn ohi. Satujen lukemiselle ei ole ”syytä”.

Toisaalta satujen tilalle on tullut muuta. Huomaan silloin tällöin piipahtavani tutkimassa tyttären kirjahyllyä. 16-vuotiaasta tytöstämme on nimittäin kasvanut lukuhirmu. Hänellä saattaa olla useampi kirjanmerkillä varustettu kirja kesken ja aina vino pino odottamassa vielä avaamattomia romaaneja. Usein hän on minullekin ehdottanut lukemiaan kirjoja, en kai muuten olisi tullut tarttuneeksi uusiin nuorten kirjoihin.

Mutta miten raikkaita tuulahduksia ne ovatkaan olleet! Niin kuin ajatuksia herättävä Nadja Sumasen Terveisin Seepra, itkettävä Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää tai niin kuin viimeksi lukemani Nicola Yoonin Kaikki kaikessa. Vaikka tämä viimeisin kirja oli ennalta arvattava, oli se myös viehättävä, innostava ja maailmaa muuttava, kirja minun makuuni.

Nyt kun heinäkuussa kirjoitustyötä on vähemmän, on ihanaa eläytyä muiden kirjoittamiin tarinoihin. Tervetuloa loma rentoine lukutuokioineen.

Eilen avautui 16-vuotiaan Maija Kaipaisen Epäihmiset-näyttely Galleria Kävyssä Konnevedellä. Tein tästä lahjakkaasta piirtäjästä ja hänen näyttelystään ennakkojutun Rautalampilehteen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista, joista haastateltavani puhui, oli virheettömyyteen pyrkiminen. Hän halusi tehdä paitsi kauniita ja mielenkiintoisia, myös virheettömiä teoksia. Nuorella taiteilijalla oli siihen konstinsa: hän katsoi keskeneräisiä töitään välillä peilikuvan kautta, jotta näkisi niissä olevat ongelmat.

Se on totta, että pitkään saman työn kimpussa uurastaessa työlleen sokeutuu. Usein auttaa jo sekin, kun laittaa työnsä, minun tapauksessa kirjoituksen, vähäksi aikaa sivuun. Jo muutaman tunnin kuluttua tekstistä löytää melko varmasti korjattavaa: kirjoitusvirheitä, kiemuraisia ilmauksia tai ajatuskatkoja.

Toista ovat ne ”virheet”, joita ei näe, vaikka tekstinsä lukisi miljoona kertaa. Ne voivat olla sanoja, jotka ovat tarttuneet mieleen ja kieleen jo lapsena ja joita toistaa itsepintaisesti. Ongelma voi piillä myös rivinväleissä. Sieltä on luettavissa asenne, joka on niin luonteva, ettei sitä itse tiedosta. Siksi kirjoittajakin tarvitsee peiliä, kouluttajaa, kollegaa, lukijaa, ketä tahansa, joka antaa palautetta työstä.

Esimerkiksi minua on jostakin myönteiseen sävyyn kirjoitetusta jutusta sekä kiitelty että moitittu. Palaute onkin saanut minut miettimään työtapojani. Olen huomannut, etten ole tietoisesti pyrkinyt tekemään positiivista juttua, vaan se on saanut alkunsa tavasta, jolla lähestyn haastateltavaa. Tekisi melkein mieli sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Jos haastateltavaa lähestyy avoimella ja kunnioittavalla mielellä, saa sille usein vastakaikua ja juttuun tulee lopulta myönteinen vire.     

Virheistä vielä. Minunkin mielestä virheettömyyteen pitää pyrkiä, kun samalla muistaa, ettei siihen koskaan yllä. Aina työhön jää jotakin, jos ei muuta niin jotakin tiedostamatonta, joka kaipaisi pöyhistelyä. Toisaalta jos tekstiään hioo liikaa, se valuu käsistä. Siinä ei ole enää rosoa, johon tarttua. Siksi ei virheitäkään pidä pelätä. Ne voivat olla valmiissa työssä jopa niitä mielenkiintoisimpia asioita.

Keväinen ilta. Kuiva tie ja matkaa siivittää Haloo Helsinki. Mikä tässä on ajellessa, eteenpäin mennessä.

Vaikka äskeisen haastattelun anti pyörii vielä sekavana mielessä, tiedän, että tämän minä osaan. Juttu on aamulla valmis, lähdössä ajoissa lehteen.

Parin viikon takaisen kotimatkan tuntemukset kuvaavat hyvin työtäni. Ei kirjoittaminen helppoa ole, mutta tunne siitä, että saan työn tehtyä, kantaa.  Reilu viikko sitten en ollut yhtä luottavainen. Olin yhteen nettijuttuun liittyen luvannut suunnitella perennapenkin. Kai olin ajatellut, että sekin hoituu. Olin työntänyt mielestäni sen tosiasian, että viimeksi olen piirtänyt suunnitelmia ammattimaisesti lähes parikymmentä vuotta sitten. Totuus oli kuitenkin vastassa, kun työn deadline-päivä lähestyi.

Tutkin vanhoja muistiinpanoja ja kaivoin esille piirustuksia – kaikkia en näemmä ollut hävittänyt. Työpöydälläni oli lisäksi yhtä aikaa levällään puolenkymmentä perennaopaslehtistä ja saman verran kirjoja. Selailin niitä epätoivoisesti ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Missä oli tekemisen ilo? Enhän minä juttuja kirjoittaessanikaan lue ensin sääntöjä ja ohjeita. Annan vain mennä.

Lopulta, monen työrupeaman jälkeen sain kukkapenkkini valmiiksi. En kuitenkaan lähettänyt työtäni heti eteenpäin. Halusin, että aiemmin erääseen lehtijuttuun haastattelemani ja vastikään perennakirjan julkaissut kollegani katsoo sen läpi. Hän kehui suunnitelmaani kelpo penkiksi. Huojentunein mielin saatoin toimittaa työn tilaajalle.

On muuten hienoa, kun työn myötä tutustuu ihmisiin, joiden puoleen voi jatkossakin kääntyä. Tiedän, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitsen erikoistietoa kivirakentamisesta, pajuista, ruusuista tai vaikka joulupuiden viljelystä. Moni auttaa mielellään, kun vain kysyy. Sillä totuushan on, että toisia me täällä tarvitsemme, vaikka keväisellä tiellä, jalka kaasupolkimella olo tuntuisikin olevan kaikkivoipa.

Joskus juttukeikalla kuulee lauseita, jotka sopivat vaikka elämänohjeiksi. Niin kävi toissa viikolla. Sain paikallisesta lehdestä pyynnön tehdä juttua naapuripitäjän 70-vuotiaasta perheyrityksestä, jonka toimialaa on maanrakennus- ja kuljetusala. Ajattelin, että selvä, sinne siis.

Vaikka olen jo aikoja sitten oppinut, ettei mitään juttukeikkaa pidä ennalta väheksyä, jalot periaatteeni olivat koetuksella, kun taitelin lumipyryssä kuudenkymmenen kilometrin matkan kohti Tervon Talluskylää. Mutkaisia, osittain auraamattomia teitä riitti niin, että ehdin jo ajatella onko tämä vaivan arvoista.  Keikka kuitenkin kannatti, jo yhden kuulemani lauseen perusteella. Kun kysyin yrittäjäkonkarilta, miltä maanrakennusalan tulevaisuus näyttää, hän vastasi: ”Eihän tämä maailma valmis ole.” Jo silloin hykertelin mielessäni, mutta vasta kotimatkalla fiilistelin oikein kunnolla: Mikä vastaus! Ja mikä näkemys! Tämä mies ei vain kuljettanut soraa, hän rakensi maailmaa. Vaikka maailma ei koskaan tulisi valmiiksi, jokainen voi omalta osaltaan tehdä siitä paremman paikan.

Ensin suunnittelin upottavani lauseen jutussani jonnekin asiatiedon lomaan, mutta kirjoittaessa päätinkin toisin. Pistin lauseen ingressiin ja otsikoin juttuni ajatukseen sopivasti ”Työtä riittää maailman tappiin”. Vaikka otsikosta ja ingressistä tulikin yleviä, jutun alussa oltiin jo soramontun pohjalla murskaamassa ja seulomassa kiviä. Ajattelin, että hieman filosofinen otsikointi olisi tässä paikallaan, vaikka siitä varoitellaankin. Siten juttu ehkä kiinnostaisi laajempaakin lukijajoukkoa kuin vain alan ihmisiä.

Juttu ilmestyi tällä viikolla UusiSavossa. Vaikka se on pienehkö, silloin tehdessä se tuntui suurelta, sellaiselta, joka tekee maailmasta hieman parempaa paikkaa.

Lähipiirimme opiskelijanuorukaisen työnhaku oli tyssätä alkuunsa. Hän aikoi täyttää hakemuslomakkeen, kunnes huomasi, ettei hänellä ollutkaan kynää. Se ei ollut hukassa. Sitä ei ollut olemassakaan! Ei koko opiskelijaboksissa!

Kynä kädessä kasvaneena tuollainen kuulostaa uskomattomalta. Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, ei se tänä päivänä ehkä olekaan niin tavatonta.

Oma tyttäreni opiskelee lukion ensimmäisellä ja on sitä ikäpolvea, että he kirjoittavat kaikki yo-kokeensa sähköisinä. Nyt he jo luonnollisesti valmistautuvat tulevaan, ja niinpä koeviikoillakin tyttö ottaa kouluun mukaan vain läppärin. Viime keväänä yo-tutkinnon urakoineelle pojallemme hankimme vielä konseptipapereita, tytölle ei enää.

Ja missä muuallakaan nuori ihminen kynää tarvitsisi? Luentomuistiinpanoista voi napata kuvan, lomakkeet täytetään pitkälti netissä, kalenterit ovat sähköisiä, ostoslistat saa naputeltua kännykkään ja kirjeetkin ovat kutistuneet some-viesteiksi.  

Itselläni kyniä riittää: kotona kymmenittäin, autossakin jokunen. Työkeikalle lähtiessä tarkistan, että penaalissa odottaa useampi liukasliikkeinen palvelija, ja käsilaukun syövereistäkin on löydyttävä kuulakärkikynä tai kaksi, meikkikynistä viis.

Kyniä on oltava, sillä niitä tarvitsee aina ja kaikkialla. Voi lisätä ostoslistaan maidot ja juustot, kirjata kalenteriin tapahtumat, päivittää to do -listaa, merkitä ajokilometrit ja tankkaukset, tallentaa tiedot siemenkylvöistä ja ikuistaa sädehtivät ajatukset muistikirjan sivuille. Huoletkin haihtuvat, tai ainakin pienenevät, kirjoittamalla. Mitä elämästä tulisikaan ilman kyniä.

Toki työni myötä olen minäkin kiinni sähköisessä kehityksessä. Luin tässä taannoin vanhoja opiskelumuistiinpanojani ja käsiini sattui Pirjo Santosen vuonna 2000 kirjoittama Lehtiavustajan kurssi -monistesarja. Siinä hän lohduttaa uraansa aloittelevaa lehtiavustajaa seuraavasti: ”Koskaan tuskin päästään siihen tilanteeseen, että kaikki aineisto vaadittaisiin sähköisessä muodossa. Vaikka kirjoittajalla ei olisikaan tietokonetta käytössään, hän voi saada hyviä juttujaan julki. Voit myös hakea apua tuttavilta, joiden käytössä on tietokone.”

Eipä tiennyt Pirjo Santonen, miten maailma muuttuu. Nykyään on ilman muuta selvää, että teksti ja kuvat välitetään sähköisessä muodossa. Eikä lehtiavustajakaan välttämättä ole enää toimituksen ulkopuolinen kynäilijä, joka vain lähettää tekstin ja kuvan ja jää odottamaan, miltä juttu viikon tai kuukauden kuluttua ilmestyessään näyttää. Nykytekniikan ansiosta kotonaan töitään tekevä freelancer saattaa olla osa toimitusta editoiden juttujaan aivan viime sekunneille saakka ennen kuin lehti menee painoon.

Vaikka maailma muuttuu ja meidän toiminta sen mukana, niin kynästä en luovu. Mikä on sen parempi arjen apulainen kuin kynä? Tai miten voi paremmin kuljetella ja selkeyttää ajatuksiaan kuin kirjoittaa niitä paperille? Sitä paitsi uskallan väittää, että käsin kirjoittamisesta tulee vielä trendi! Downshiftataan sitä muutenkin, miksi ei siis kaiveta kyniä esille, pysähdytä ja anneta ajatuksille aikaa.

J. H. Erkko on sanonut: ”Vaappumatta seiso vastuksissa, tyvenessä aina torkkumatta.” Ohje muistui mieleeni, kun ajattelin tätä pitkää tammikuuta. Nyt jos koskaan on sitä tyventä: on hiljaista ja rauhallista, ei oikein tapahdu mitään. Talvi pakkasineen pidättelee otteessaan kuin karhua unillaan.

Tähän verkkaiseen tahtiin on helppo heittäytyä. Töitähän on jonoksi asti, mutta puutarhajuttujen deadlinet ovat vasta helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuullakin. Paikallislehtijututkin alkavat pyöriä vasta ensi kuussa. Mikäpä kiire siis tässä… asiamonisteiden sijaan voi syventyä vaikka romaanihenkilöiden maailmaan ja kynä suihkii juttujen sijaan kirjettä.

Ei. Nyt on tehtävä ryhtiliike! Kotisivut on uudistettu ja viimekesäiset puutarhakuvat vihdoin nimetty ja jaoteltu kansioihin. Nyt siis vain juttujen pariin. Laadin itselleni aikataulun. Se on tiukempi kuin deadline-aikataulu. Mutta jos siinä pysyn, kevät koittaa kahta antoisampana. Silloin ehtii tehdä muutakin kuin töitä, vaikka sitten juoksutella kepillä kevätpuroja, nuuhkia heräävää luontoa ja puuhailla pihamaalla. Menojakin on sitten jo enemmän: puutarhamessuja, luentoja, tapaamisia, uusia haastatteluja… Ihanaa. Kyllä nyt kannattaa käyttää tämä kylmä talvikausi tehokkaasti työntekoon. Kun kevät tulee, täällä ollaan valmiina.

Olen aina ollut huono sanomaan ”ei”. Se on vienyt minut työtehtäviin, joihin en ensi kuulemalta olisi uskonut pystyväni. Olen muun muassa käännyttänyt rekkoja, kun en ole mittaustulosten jälkeen hyväksynyt niiden viljakuormia interventiovarastoon. Olen myös harpponut pitkin viljavainioita ja silmäillyt täyttävätkö ne EU-tukihakemuksessa ilmoitetut tiedot. Minä, hortonomin koulutuksen saanut! Opiskelualaltani voin saavutuksenani puolestaan pitää sitä, kun pääsin melko noviisina suunnittelemaan loma-asuntomessujen puistot.

Toimittajana jokainen juttu on haaste. Tavallista isompaa haastetta tarjottiin, kun Kodin Pellervosta kysyttiin, tekisinkö repparijutun perinteikkäästä Lignell & Piispasen tehtaasta ja heidän marjaliköörin valmistamisestaan. Vastasin ”kyllä”. Tietysti. Enempiä miettimättä.

Kun sain sovittua kuvaajan Petri Jauhiaisen ja tehtaan toimitusjohtajan Harri Nylundin kanssa vierailupäivän, aloin pikkuhiljaa valmistautua haastatteluun. En kuitenkaan tiedä mitä odotin: tammitynnyreitä ja kellariholviako? Joka tapauksessa yllätyin, kun vastassa olivatkin nykyaikaiset tuotantotilat. Kypsytysvaraston pienimmät säiliöt olivat 3 500-litraisia suurimman vetäessä 40 000 litraa juomaa. Varaston kattokin ylsi yhdeksän metrin korkeuteen. Varastosta juoma siirtyi pakkaamoon, jossa parhaimmillaan täytettiin 20 000 pulloa yhdessä päivässä. Sieltä pullot matkasivat yli kahteenkymmeneen maahan Euroopassa ja Aasiassa. 

Ajattelin jo tuolloin haastattelutilanteessa, että kaiken tämän suuren ja tehokkaan rinnalla tarvitaan jotain inhimillistä. Ja sitähän tulee jututtamalla heitä, jotka ovat tämän takana. Saimmekin kuulla tarinaa toimitusjohtajan isoisoisoisoisästä, tehtaan perustajasta Gustav Raninista. Ihmettelimme sitä, miten likööreitä tehdään yhä samalla periaatteella kuin 1800-luvulla. Muun muassa kuuluisan mesimarjaliköörin resepti on edelleen käytössä ja sitä varjellaan kassakaapissa. Kuulimme, mitä vaatii tehdä maailman parasta alkoholia. Ja liikutuimme kuullessamme tarinaa siitä, miten blogikirjoitus oli saanut juoman kehittelijän kyyneliin.

Kotona huomasin, että on minulla ainakin aineistoa. Tosin jutulla on oltava pituuttakin: 7000–8000 merkkiä. Se on nykyaikana paljon. Yleensä pyydetään sellaisia 2000–3000 merkin juttuja. Kun päivittelin pituusvaatimusta kollegalleni, hän vastasi: ”Ota ilo irti, kun ei tarvitse väkisin pieneen merkkimäärään puristaa.” Se oli hyvä neuvo. Nautiskelin kirjoittamisesta ja lopulta huomasin, että jouduin jo tiivistämään tekstiä.

Juttuni Aikamoisia mestareita julkaistiin eilen. Kiitos Lignell & Piispasen henkilökunta ajastanne ja tarinoista. Ja kiitos Pete sujuvasta yhteistyöstä ja mainioista kuvista.

Olen omille nuorilleni yrittänyt sanoa, että ”kyllä” on hyvä vastaus. Kannattaa lähteä rohkeasti mukaan sellaiseenkin, joka ensin saattaa arveluttaa. Äkkiä sitä kasvaa uuteen rooliinsa. Vaikkapa sitten interventioviljan tarkastajaksi, puistosuunnittelijaksi tai reportteriksi alkoholitehtaalle. Näine ajatuksineen on hyvä lähteä uuteen vuoteen. Mutta sitä ennen rauhoitutaan jouluun. Ihanaa juhlaa meille kaikille.

Hyvä kuva rikkoo joskus säännöt. Toissapäivänä Savon Sanomissa julkaistiin Paula Pohjamon ottama lehtikuva, jossa pakolaiset elehtivät käsillään. Kaikilta ei näkynyt edes päätä, kädet vain. Kuvassa oli… hetkinen… kaksi päätä ja kuusi kättä. En olisi kiinnittänyt kuvaan niin paljoa huomiota, ellei se olisi ollut rajusti ristiriidassa juuri samaisena päivänä kuulemani opin kanssa.

Osallistuin nimittäin valokuvaaja ja kouluttaja Tiina Puputin vetämään Kuvalla on viesti -koulutuspäivään Rautalammin Sillankorvassa. Hän neuvoi, että jos kuvaa useampaa henkilöä, heidät tulisi asetella siten, etteivät kaikki kädet näy. Hyvä nyrkkisääntö on yksi käsi päätä kohden. Se rauhoittaa kuvaa ja kohdistaa huomion tärkeämpiin asioihin. Myös käden asennolla on väliä. Kun sen kapeampi puoli on kameraan päin, se ei näytä kuvassa kohtuuttoman isolta.

Ja kädet on vain pieni yksityiskohta kuvan rakentamisessa. On kiinnitettävä huomiota myös kuvattavan pään asentoon, katseen suuntaan, ryhtiin ja niin edelleen. Ja jo ennen kuin alkaa ohjeistaa kuvattavaa, karsitaan ja täydennetään kuvassa näkyvää ympäristöä niin, että sekin puhuu täydellisesti halutun viestin puolesta.

Tällainen yksityiskohtainen ja aikaavievä valokuvan rakentaminen sopii yritysviestintään, ja toisinaan myös lehtimaailmaan. Uutismaailmaan se ei välttämättä taivu. Toki siinäkin viestinnällisen kuvan ohjeet on hyvä pitää mielessä.

Olen huomannut, että oma kuvaaminen elää hyvin paljon tilanteen mukaan. On kuvattavia, jotka jähmettyvät patsaiksi kameran nähdessään, vaikka vielä hetkeä aikaisemmin he olisivat puhuneet rehvakkaasti ja hauskan vapautuneesti. On täysi työ saada heistä muita kuin pönötyskuvia. Tai enemmän kuin kaksi kuvaa! Kerran jos toisenkin on joku isäntämies tokaissut, että eikös se jo riitä, kun olen ehtinyt ottaa pari kuvaa. Ja minulle se on ollut vasta verryttelyä: kuvakulman hakemista ja taustojen tarkastelua. Siinä tilanteessa ei tule mieleen puuttua käsien asentoon. Kunhan edes ilme olisi sinnepäin. On tietysti myös heitä, jotka antavat kuvaajalle aikaa. Silloin pääsee varmemmin onnistuneeseen lopputulokseen.

Jokainen kuvaa myös persoonallaan. Siinä missä toinen järjestää tilanteita ja ohjailee kuvattavaa lähes millintarkasti, niin toinen haluaa pysytellä piilossa ja nappaa oivaltavan otoksen lennosta. Eikä kumpikaan työtapa liene toista parempi. Ne vain sopivat eri tilanteisiin.

Mutta yhtä kaikki. Jos antoisan koulutuspäivän tunnusmerkki on se, että se herättelee havainnoimaan ja ajattelemaan, niin tämänviikkoinen onnistui siinä täydellisesti. Kiitos siis mainio luennoitsijamme. Ja kiitos Marita hienon päivän järjestämisestä.

Freetoimittajan työ on elämäntapa. Kun työtä on, sitä tehdään. Kun työtä on liikaa, sitä tehdään liikaa. Päivävuoro kääntyy kahvikupin jälkeen iltavuoroksi ja iltavuoro kahden kahvikupin jälkeen yövuoroksi. Sitä ei lasketa, että nyt jutusta saa verojen, yrittäjäeläkkeen ja muiden kulujen jälkeen vielä kohtuullisen tuntipalkan, ja jätetä työtä siihen. Ei, työ tehdään loppuun asti, maksoi mitä maksoi.

Ja mikä siinä on, että vaikka töitä painaisi välillä useammassa vuorossa, lopussa tahtoo tulla kiire. Pahimmassa tapauksessa sitä piisaa deadline-minuuteille saakka. Nopean aikataulun vuoksi omia juttuja on nimittäin toisinaan toimitettava eteenpäin hieman keskeneräisinäkin. Ainakin asiavirheitä jutuista saattaa vielä löytyä. Niitä pääsee toki korjaamaan, mutta työ voi jäädä viime tinkaan jo haastateltavien kiireiden takia.

Viime hetken korjaukset saavat sydämen tykyttämään. Korjaan virheet. Onko juttu vielä jouheva? Ja entä se oikeinkirjoitus? Naputtelinko kirjaimet oikein? Ovatko sanat oikeassa järjestyksessä? Vähän hiomista. Ehkä se nyt on hyvä. Sen on oltava. Kuittaus päätoimittajalle. Ja pian taittajalta tulee viesti: Painoon meni!

Itsellä menee hetki, ennen kuin tajuaa, ettei enää ole kiire. Päivien työt on nyt tehty. Mieli ei kuitenkaan ihan heti toivu, vaan pyörittelee tapahtunutta; ainakin tuli annettua parhaansa. Teki niin hyvät jutut, kuin se siinä ajassa oli mahdollista.

Samalla alkaa jo haikailla takaisin normaaliin elämään. Ensin kuntosalille ryhdistämään koneen ääressä notkunut kroppa. Sitä kaipaa myös ulkoilua, tilaa ympärilleen. Ja mikä lisäksi on hienoa: ehtii taas lukea lehtiä ja kirjoja. Ehkäpä perhekin saa jälleen kunnon kotiruokaa, ei vain jotain, mitä jääkaapista sattuu löytymään. On ihanaa puuhailla kotitöitä ja olla enemmän läsnä.

Mutta eipä arkisia askareita osaisi niin paljoa arvostaa, jos niille olisi aina aikaa. Tervetuloa siis vain uudet kiireet!

Jotta voisi kehittyä työssään, tarvitaan sekä tuuppausta että toppuuttelua. Alussa tuuppaus on tärkeintä. Se voi jopa sysätä tietylle uralle. Muistan vieläkin lukioaikaisen äidinkielenopettajani Helena Laihon, jolta ei tahtonut saada hyviä ainekirjoitusnumeroita, ei sitten millään. Kerran hän jätti jopa aineeni arvioimatta. Pyörittelin ihmeissäni takaisin saamaani konseptipaperia, josta ei löytynyt numeroa. Lopulta luin kommentit ”En voinut antaa arvosanaa, sillä minusta tämä ei vastannut aihetta. Teksti kuitenkin osoittaa kykysi havainnoida, ajatella ja kirjoittaa. Ei siis syytä huoleen.” Olin häkeltynyt, ja mielissäni. Kommentti antoi minulle paljon enemmän kuin arvosana olisi antanut. Aineeni on vieläkin tallessa äidin luona olevassa pahvilaatikossa, yhdessä Fredriksonin ylioppilaslakin ja mummolta saamani säästöpupun kanssa.  

Sittemmin toimitustyökoulutuksessa kouluttaja Heli Järvinen sanoi minulle erään harjoitustyön päätteeksi, että minussa on toimittaja-ainesta. Niin ikään lehtiavustajakurssin opettaja Pirjo Santonen kehotti minua useita kertoja lähettämään kirjoittamani kolumnin lehteen julkaistavaksi. Se jäi silloin tekemättä, mutta myöhemmin Persilja ystävänpäivälahjaksi on julkaistu Savon Sanomissa.

Toppuutteluakin tietysti tarvitaan – ja sitä tulee joka tapauksessa. Äitiyslomien aikaan kirjoitin innokkaasti pieniä tarinoita perheemme elämästä. Ne kasvoivat lapsiperheen kohtaamien yllättävien ja hullunkuristenkin tapahtumien kuvailun kautta laajempiin pohdiskeluihin. Tarjosin pakinasarjaani erääseen lehteen, mutta koko nivaska palautui ystävällisten sanojen saattelemana takaisin. ”Näillä ei ole journalistista arvoa” saatteessa luki. En tarjonnut tarinoita enää muualle.

Mielen pitää nöyränä myös toimittajan arki. Kirjoittaminen on aloitettava aina alusta. Oikotietä ei ole. Edessä on tyhjä, valkoinen paperi, joka odottaa täyttämistä. Ja vaikka se paperi täyttyisi joka kerta, voi vaarana olla, että työn tekee aina samaan tapaan. Silloin tarvitaan jälleen toppuuttelijaa, nyt herättelijäksi ja kyseenalaistajaksi.

Osallistuin viime viikolla Journalistiliiton järjestämään nelipäiväiseen Tarinallisuuspajaan. Kouluttautuminen osoittautui aiheelliseksi. Siellä sai suoraa palautetta kirjoittamastaan jutusta. Antoisaa oli myös kuunnella pitkän linjan ammattilaisia, toimittajia, kirjailijaa, tutkijaa ja dramaturgia, jotka kaikki valottivat tarinallista kirjoittamista omalta kantiltaan. Oli ilahduttavaa saada omille ajatuksilleen vastakaikua, mutta yhtä tärkeää oli huomata, että on myös toisenlaisia tapoja nähdä maailmaa ja tehdä työtä.

Koulutuksen myötä oma paikkani ehkä vahvistuu, ehkä asemoituu hieman uudelleen tai ehkä terävöityy. En tiedä vielä. Aika sen näyttäköön.

En ollut uskoa näkemääni. Olinko nyt varmasti keskellä peltoa? Ympärillä kohosi nimittäin havukartioita, -palloja ja -pylväitä. Ja kun katsoin tarkemmin, hämmästyin entisestään. Eräässäkin kartiossa helma heilui mustakuusena, keskiosa loisti kultakuusena ja latvan kruunasi vielä purppurakuusi.

Kyllä, olin pellolla, lappeenrantalaisen taimiston mailla. Sen isäntä Pekka Rantanen oli saanut kaikki nuo ihmeellisyydet aikaiseksi varttamalla, liittämällä puuhun toisen puun oksan. Ja kun hän alkoi kertoa työtavoistaan, ei puissa ja tikkailla kiipeily ollut vielä mitään. Välillä tarvittiin nosturiautoa, aivan tyyntä säätä ja apumiestä, jotta varttaminen suuren puun latvaan saattoi onnistua. Mitkä tarinan ainekset! Tästä jutusta ei tulisi henkeä puuttumaan, ajattelin jo tuolloin juttukeikalla.

Toisinaanhan tulee lukeneeksi puutarhajuttuja, etenkin pihaesittelyjä, joista ei jää mitään mieleen. Ne toistavat jo aiemmin luettua. Toimittaja ei ole saanut puhallettua niihin henkeä, niin kuin kollegani sanoo.

Tai jos pihat vain oikeasti ovatkin toistensa kaltaisia? Ei, eivät ole. Asuntomessupihat voivat olla samanlaisia, niin kuin tänä vuonna Mikkelissä, jossa lähes kaikki pihat olivat kuntan peitossa. Mutta muutoin harva tarhuri rakentaa puutarhansa vain muodin mukaan.

Eläköön omaperäisyys ja oman tiensä kulkijat. Sellaisista toimittajat tykkäävät.

Juttuni erikoisista havupuista ilmestyi toissaviikolla. Se on nyt myös kotisivujeni näytejuttuna Tekstit-osiossa.

Millainen on hyvä valokuva? Olen eräällä kuvakurssilla määritellyt hyvän valokuvan sellaiseksi, jossa on ajatusta. Nyt voisin laajentaa määrittelyä: siinä on ajatuksen lisäksi tunnetta. Hyvä kuva pysäyttää.

Näitä mietin, kun sain toimia arvioitsijana Sisä-Savon kameraseuran tämän vuoden kuvakisassa. Meidän pieneen, kahden hengen raatiimme kuului myös luontokuvaaja naapuripitäjästä, Timo-Heikki Varis. Olemme arvioineet kuvia yhdessä aiemminkin, tuolloin piiritason kilpailussa muutama vuosi sitten, jolloin tiimiimme kuului myös valokuvausalan opettaja.

Olikin taas ilahduttavaa pysähtyä kuvan äärelle. Vaikka nykyaika tulvii kuvia ja tietää olevansa niiden suurkuluttaja, niin siitä huolimatta tai juuri siksi, sitä liian harvoin kunnolla pysähtyy katselemaan kuvaa ja kuulostelemaan sen herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tällä erää jotkut arvioitavat kuvat olivat seesteisiä ja levollisia, niihin teki mieli jäädä. Joku taas sai aikaan inhon väristyksiä – miten taitava se siinä olikaan. Monet kuvat vetivät suupieliä ylöspäin: joko saman tien tai hetken kuluttua, kun oivallus ehti mukaan. Eräs mustavalkokuva tulvi värejä, tuoksuja ja ääniä. Vastaan tuli myös otos, joka pysäytti pitkäksi aikaa katsomaan, menemään itseensä.

Toiset valokuvat olivat vahvoja väreineen ja muotoineen, toiset hentoja hetken piirtoja, joku tyylikkään toteava. Miten rikas maailma niistä välittyikään.

Antoisaa oli myös keskustella kuvista toisen kanssa. Oli jännä huomata, kuinka paljon enemmän tietoa luontokuvaaja sai irti esimerkiksi lintukuvista kuin minä. Mutta lopulta tietokaan ei auta, jos kuva ei sytytä. Kilpailussa ei riitä, että kuva dokumentoi luontoa, siinä on oltava persoonallista otetta ja omaa näkemystä. Olimmekin yllättävän yhtä mieltä kilpailun luontokuvista, vaikka katsoimme niitä tyystin eri kokemusten kautta.

Kilpailun helmet erottuivat helposti, mutta parhaiden kuvien laittaminen järjestykseen olikin jo kinkkisempää. Lopulta ne voittajatkin oli vain ratkaistava. Eipä voi muuta sanoa kuin kiitos. Oli ilo pysähtyä.

Kun heinäkuu kääntyy elokuuksi, tulee kalenterin sivuilla yhä useammin vastaan deadline-päiviä.  Silloin on aika ryhdistäytyä. On jätettävä kotiaskareet, vaikka ne suloiset päivät, kun saattoi heittäytyä jynssäämään mattoja, pakastamaan mansikoita tai poimimaan mustikoita vailla työhuolen häivää, olivatkin mukavia. Ei auta: työpöytä kutsuu. To do -listaan jäi ruksaamattomia töitä. Niistä on hyvä aloittaa. Tai tästä blogista.

Nyt kesällä julkaistiin juttuni Kova kytö tatamille, joka kertoi jujutsun harrastamisesta. Se juttukeikka olikin erilainen kuin muut. Sain nimittäin yllättäen 15-vuotiaan, kesälomaansa viettävän tyttäreni mukaan keikalle. Kiinnostiko laji, entinen kotikaupunkimme vai äidin työ? Joka tapauksessa olimme eräänä kesäkuisena iltana tatamin reunalla kuuntelemassa ja katselemassa, kun kaksi mustavöistä ohjaajaa esitteli tätä japanilaista itsepuolustuslajia.

Kotimatkalla olikin virkistävää, kun sai jakaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä toisen kanssa. Mikä sinusta oli kaikkein mielenkiintoisinta? Mikä hämmästytti? Mitä et tiennyt ennestään? Tavallisesti kysyn näitä asioita itseltäni ennen kuin alan muotoilla juttua. Nyt sain kuulla toisenkin henkilön vastauksia. Vielä oikolukuvaiheessa tyttärestäni oli apua, kun häneltä tuli tekstiin joku terävä kommentti.

Jossain vaiheessa tyttö ihmetteli, miten nuo kaikki kuullut ja nähdyt asiat saa tiivistettyä sujuvasti yhteen juttuun. Sitä muuten monet haastateltavatkin ihmettelevät. Sanovat, että kyllähän sitä puhetta tulee, mutta kun pitäisi kirjoittaa olennaisin… No, se on sitä toimittajan ammattitaitoa. Kirjoittaa niin, ettei jutussa ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Kun myöhemmin kysyin, lähtisikö assistenttini toisellekin keikalle, vastasi hän, että voisi lähteä, ainakin jos haastattelisin Justin Bieberiä, Isac Elliottia tai Bring Me The Horizonin Oliver Sykesiä.

Toinen assistenttini, tunnollinen oikolukijani on armeijan maastoväreissä. Varuskuntaan äiti ei sentään lähetä juttujaan oikoluettavaksi, vaikka poika lupasi lukea sielläkin, jos jutuilla ei ole tulenpalava kiire. Ei ole, ainakaan kaikilla, kun nyt aloitan työt.

Luin vastikään lehtijutun, jossa vilahteli seuraavia sanoja: digitalisaatio, digitaalisuus, digikunta ja digimuutostarpeet. Kun samaa juttua oli vielä ryyditetty robotisaatio-, innovaatiopotentiaali- ja eksistentiaalinen kriisi -sanoilla, oli lukeminen loppua kesken. Sinnittelin kuitenkin loppuun, sillä itse aihe on paitsi ajankohtainen myös mielenkiintoinen.

Vaikka joka jutulla on lukijansa ja joka tyylillä arvostajansa, en voinut olla ajattelematta, että kyseisestä aiheesta voisi kirjoittaa yleistajuisemmin, ja ehkä myös ihmisläheisemmin. Ainakin joka torppaan postitettavassa lehdessä. Alan julkaisut olkoot asia erikseen.

Tuli mieleeni, että digijutut jos mitkä kaipaavat tunnetta. Sitä, kuinka jäyhä korpien mies ottaa ensimmäistä kertaa yhteyttä kuntaan chatin välityksellä. Tai sitä, kuinka iänikuisiin rutiineihin tottunut kunnan virkamies jännittää toisessa päässä vastatessaan yhteydenottoon.

Pelkkä digisitä ja digitätä jättää kylmäksi. Eikä ainakaan puhu asian puolesta.

Entä jos metsien mies tuotaisiin juttuun ja chat-yhteyden saatuaan hänen jäyhillä kasvoillaan pilkahtaisi hymynkare? Tai entä jos virkamies tuntisi itsensä sankariksi rohkaistuessaan kokeilemaan jotain uutta? Tarjolla olisi samaistumiskohteita ja tarttumapintaa. Kenties lukijakin uskaltaisi ottaa sen chat-yhteyden eikä luikkisi mahdollisimman kauas kaikesta, mikä kuulostaa digiltä.

Pääsinpä taas mainioille jutun juurille. Näin sain todeta, kun kirjoitin ennen pääsiäistä paikallislehtijutut. Osa niistä ilmestyi vasta eilen.

Tapasin muun muassa agilityharrastajan, joka kertoi huippu-urheilijakoiransa elämästä. Siihen kuuluu treenejä, kisamatkoja sekä valmentajan, hierojan ja osteopaatin tapaamisia.

Taikuri puolestaan jutteli, kuinka hän harjoittelee yhtä taikatemppua vähintään kolme kuukautta saadakseen lavalla osakseen yleisön herkeämättömän huomion ja lopulta raikuvat aplodit.

Tapasin myös virkeän rouvan, joka paperitöitä ikänsä tehtyään ja eläkkeelle siirryttyään perusti yrityksen, opiskeli puutarhuriksi ja hallitsee nyt niin minikaivurin puikot, traktorin ratin kuin moottorisahan huollonkin.

Kaikissa näissä oli jutun juurta, johon tarttua. Ei tarvinnut muuta kuin haltioitua. Niin ja tietysti istua ja kirjoittaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että juttuun pitää saada tarinallisuutta. Minusta on kuitenkin tärkeämpää päästä jutun juurille. Sieltä kumpuaa tarinallinen juttu kuin itsestään.

Aina jutusta ei tahdo löytää sitä jotain. Silloin ei ehkä vain osaa tai uskalla kysyä haastateltavaltaan riittävästi, vaan keskustelu kiertää jo aiemmin kuullussa ja nähdyssä.

Se ei silti tarkoita, että sellaisesta jutusta tulisi huono. Sillä saattaa olla uutisarvoa, vaikkei se  tarinallisuuteen yltäisi.

Otanpa esimerkin. Lukija saa tiedon grilli-kioskin avaamisesta luettuaan aiheesta uutisjutun. Jos hän sen lisäksi lukee tarinaa siitä, kuinka paikan omistajalle grilli-kioskin avaaminen on hänen elämänsä suurin haave, johon hän rohkeni ruveta vasta vanhoilla päivillään, saattaa juttu liikuttaa lukijaa muutenkin kuin vain hampurilaiselle.

Reilu viikko sitten minä, Hytösen Anu ja Kuhmosen Sisko lähdimme jo aamutuimaan huristelemaan pikkuteitä kohti Lapinlahtea. Olimme saaneet kutsun osallistua tunnustustenjakotilaisuuteen. Neljän naisen porukastamme vain Nuutisen Mirja ei päässyt paikalle. Hän osallistui samaan aikaan Firenzessä taidenäyttelyn avajaisiin. No, kelpasi hänen sielläkin esitellä aikaansaannoksiaan.

Lapinlahdella saimme ottaa vastaan vuoden 2016 kotiseututeko -tunnustuksen. Se myönnettiin Vesannon kotiseutuyhdistykselle ja julkaisemallemme Vesanto-lehdelle. Kyseessä oli Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liiton myöntämä maakunnallinen huomionosoitus.

Olemme ylpeitä lehdestämme, vaikka edustammekin vain pientä osaa siitä joukosta, joka on lehteä ahertanut. Se on nimittäin ilmestynyt jo viidenkymmenen vuoden ajan. Ei lainkaan huono saavutus, niin kuin ei sekään, että viimeiset viisi vuotta lehdestä on ilmestynyt perinteisen joululehden lisäksi myös kesänumero.

Muutama vuosi sitten lehden tekeminen oli vaarassa hiipua kokonaan. Ei auttanut muu kuin laittaa isompi vaihde päälle: panostaa ulkoasuun, kasvattaa sivumäärää ja tuplata julkaisujen määrä. Se kannatti, muuten ei oltaisi tässä.

Lehden tekemiseen on tuonut pontta myös selkeä teemoittaminen. Jokaisella numerolla on oma aiheensa, josta pyydetään paikkakuntalaisilta tarinoita, runoja, muisteloita, valokuvia ja piirroksia. Myös me toimittajat teemme juttuja kulloisestakin aiheesta. Sellaisia ovat olleet kylät, eläimet, puutarhat, käsityöt, kotitalous, vesistöt, urheilu ja vanhat koneet. Yllättäen aiheesta kuin aiheesta löytyy paikallista tietoa vaikka kuinka, ja miksi ei tosiaan löytyisi.

Itselleni sykähdyttävin teema on ollut vesistöt. Kirjoitin nimittäin silloin muutaman jutun Harinkaanlahdesta, paikasta, jossa asumme. Pääsin haastattelemaan iäkkäitä ihmisiä, kaivelemaan kotiseutuarkiston kuvia ja etsimään tietoa lehdistä ja kirjoista. Enkä ollut uskoa löytämääni: tällä samalla paikalla, joka nykyään on rauhan tyyssija, on vietetty hyvinkin vilkasta elämää.

Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tässä toimi satamakylä laivalaitureineen, rantamakasiineineen, osuuskauppoineen, kestikievareineen ja kaksine kahviloineen. Rannassa pysähtyivät suuret matkustajalaivat, muun muassa yli 200-paikkainen höyrylaiva Ylä-Keitele, joka kyyditsi niin hienostorouvat, työmiehet, Alkoon menijät kuin kirkkokansankin. Mukana kulkivat myös lehmät ja jyväsäkit.

Myöhemmin, kun liikenne siirtyi pyörien päälle, on satama nähnyt melkoisen rekkarallin. Parhaimmillaan yhden kesän aikana Harinkaanlahteen saatettiin laskea liki tuhat rekkakuormaa tukkeja, jotka edelleen siirtyivät varppaajien, tervahöyryjen tai proomujen kuljettamina eteenpäin. Ja totta: tuon ajan merkkejä näkyy maisemassa edelleen, nyt kun niitä osaa katsoa.

Olen asunut Vesannolla vakituisesti viisi vuotta, ja mikä onkaan ollut parempi tapa tutustua uuteen kotiseutuun kuin lehtien tekeminen.

Lapinlahdelta kotiin ajellessamme suunnittelimme innokkaasti kesänumeroa. Sen teemana on Suomi-romantiikka ja rakkaustarinat. Kotiseutu tulee valottumaan taas ihan uudesta näkökulmasta.

Sain lisätä listalleni tällä viikolla uuden lehden. Siihen ei olekaan kovin moni vielä kirjoittanut. Kyseessä on nimittäin maailman ensimmäinen UusiSavo Kuopio.

Tein lehteen peräti kuusi juttua aina kodin putkiremontista sohvan valintaan ja kartingista savolaiseen pelikeskukseen.

Pääsin myös haastattelemaan markkinointivalmentajaa ja ilmiömäistä esiintyjää Mikko Kalliolaa sekä pihavelhoksi itseään kutsuvaa hortonomi Tuula Murasta. Juttuja kirjoittaessani ihastelin heidän vahvaa työfilosofiaansa. Kalliolan tavoite on herätellä kuolleista, saada ihmiset innostumaan ja luottamaan itseensä. Muranen taas voimaannuttaa taikomalla kauniita pihoja ihmisten nauttia. Heistä on opiksi ottamista. Omalla työlläkin voi olla joku ylevämpi tavoite kuin vain se, että täyttää palstatilaa.

Ihastelin myös haastateltavien tapaa kouluttaa ja kehittää itseään jatkuvasti. Sellainen pitää nimittäin työintoa yllä. Tosin välillä into saattaa tilapäisesti laskea, kun uutta oppiessaan huomaa, ettei tässä niin valmiita oltukaan. Joka tapauksessa haastatteluista potkua saaneena päätin minäkin ilmoittautua erääseen koulutukseen.

Uusi kaupunkilehti ilmestyi sopivaan aikaan, sillä juuri tällä viikolla paikallislehdet ovat otsikoissa. Vuoden journalistinen teko myönnettiin nimittäin Jani Halmeelle, miehelle, joka on tilannut yli 160 paikallislehteä ja julkaisee niiden uutisten pohjalta viikoittaisen videokatsauksen Twitter-tilillään. Hänen mielestään paikallislehdet kertovat tärkeistä asioista, joita voisi hyvin nostaa valtakunnankin uutisiin.

Näinhän se on. Sen tiedämme me, jotka ahkeroimme myös paikallisiin julkaisuihin. Läheltä löytyy upeita tarinoita jaettaviksi. Parhaimmillaan ne koskettavat. Saavat jopa aikaan tekoja – muidenkin kuin toimittajan tekemiä.

Viime viikolla kirjoitin juttua tarinateatterista. Juttukeikka yllätti, myönteisesti. Olin jo haastatellut teatteriohjaaja ja sovittiin, että käyn vielä kuvaamassa, kun ryhmäläiset harjoittelevat. Tavoitteenani oli ottaa toiminnallisia kuvia. Kesken kaiken jouduin, tai itse asiassa pääsin, kertomaan ryhmälle päällimmäisiä tuntojani. He improvisoivat pienen, spontaanin tarinani näyttämölle. Oli jännittävä nähdä omat kokemukset toisten tulkitsemana. Melkein rupesi naurattamaan – niin huvittavalta tilanteeni ulkopuolelta katsottuna näytti. Lopulta juttukeikasta jäi hyvä tunnelma: minun pieni tarinani oli esityksen arvoinen. Se pääsi hetkeksi valokeilaan.

Vastaavia keikkoja, kun toimittajana olen päässyt osalliseksi, en vain sivustaseuraajaksi, on ollut toki muitakin. Viime syksynä lähestyin sammutuspeitto edessäni pientä palon alkua. Toisena hetkenä jo suihkuttelin käsisammuttimella samaista palopaikkaa. Tein alkusammutuskorttiin vaadittavia harjoituksia, vaikka alun perin minun piti tehdä vain juttu kyseisestä koulutuksesta. No, sain aikaiseksi sekä kortin että jutun.

Laviksesta juttua tehdessäni olin jo osannut varautua mahdollisiin ”ylimääräisiin kuvioihin”, sillä lavis-ohjaaja yllytti laittamaan kevyttä ylle. Haastattelujen ja kuvien ottamisen jälkeen minäkin heittäydyin tanssin vietäväksi. Ja se kannatti: ilmoittauduin pian ryhmään mukaan, ja sain lavatanssijumpasta itselleni tälle talvelle uuden harrastuksen.

Puutarhatoimittajanakin haikailen joskus kokemuksia. Ainakin olen yrittänyt perustella kasvihankintojani sillä, että minun pitää oppia tuntemaan ostamani kasvi ja että minun pitää päästä kuvaamaan sitä kaikessa rauhassa eri vuodenaikoina. Perusteluja ei omassa perheessä oteta ihan vakavasti. Mieheni onkin joskus vitsaillut, oma lehmä ojassa tietenkin, että voisin seuraavaksi hankkia moottorikelkan. Johonkin juttuun tarvitsisi varmasti sellaisestakin kuvaa.

Hukka pois ja virtausta tilalle sopii hyvin lehtijutun teko-ohjeeksi. Havahduin moiseen ajatukseen viime viikolla otsikoidessani juttuni juuri noilla sanoilla. En kuitenkaan ollut kirjoittamassa juttua lehtijutun tekemisestä, vaan Lean-valmennuksesta. Olin nimittäin käynyt seuraamassa, kuinka Pielavedellä kunnan työntekijät ja hoiva-alan yrittäjät valmistautuivat yhdessä sote-uudistukseen Lean-opein.

Juttukeikalla opin, että Lean juontaa vuoteen 1932 ja Toyotan perustamiseen. Tuolloin autoja piti valmistaa vähäisillä resursseilla. Autotehdas kehitti tuotantosysteemit, jotka alettiin myöhemmin tuntea Leanina. Oppeja sovellettiin ensin muualla teollisuudessa ja myöhemmin myös muilla aloilla.

Keskeistä Leanissa on se, että työtehtäviä kehitetään asiakkaan näkökulmasta: se työ, mikä ei tuota asiakkaalle arvoa, on hukkatyötä. Hukka pitää tunnistaa ja kitkeä. Sen sijaan tarvitaan virtausta ja palvelujen joustavuutta. Hmm… tämä kaikki sopii toimittajan työhön, mutta siis myös lehtijuttuun. Siitäkin joutaa kitkeä hukka ja se on hyvä saada virtaamaan.

Mikä sitten on lehtijutussa hukkaa? Ainakin turhat jaaritukset, toistamiset ja kiemuraiset ilmaukset. Ne eivät jouduta tarinaa, vaan päinvastoin hidastavat ja hankaloittavat lukemista. Lukeminen voi jäädä jopa kesken.

Entä milloin juttu virtaa? Silloin, kun sen lukemista ei malta lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kun asiat seuraavat jouhevasti toisiaan, tunteet vaihtuvat ja ajatukset kasvavat.

Tarinallisen kirjoittamisen kouluttaja Maria Lassila-Merisalo sanoi taannoisessa tilaisuudessa, että jopa väliotsikot häiritsevät jutun virtausta. Ne pysäyttävät lukukokemuksen ja saattavat paljastaa tulevaa ennen aikojaan. Se on totta.

No, lehtijuttuja luetaan usein myös silmäillen, pala sieltä, toinen täältä. Silloin nasevat otsikot voivat vietellä lukemaan koko jutun. Toimittaja noudattaa väliotsikoinnissa tietysti lehden tyyliä, mutta virtausta voi silti kehittää. Ja sitä hukkaa kitkeä.

Kirjoittamisessa parasta on aloittaminen ja lopettaminen. Enkä tarkoita tällä nasevan otsikon ja houkuttelevan ingressin keksimistä tai loppuhuipennuksen löytämistä, vaan puhun koko kirjoitusprosessista.

Minulla se etenee seuraavasti. Alussa nappaan kynän käteen, otan lehtiön syliin ja asetun mukavasti löhötuoliin. Saatan kirjoittaa aiheeseen liittyviä yksittäisiä sanoja tai irralliselta tuntuvia lauseita. Yhdistelen niitä, hahmottelen ja luonnostelen. Annan ajatusten tulla ja sydämen viedä. Tunnen kuinka kaikki on mahdollista. Voin tehdä mitä vain. Lopetan työstämisen vasta, kun näen kokonaisuuden ja siinä punaisen langan.

Kun sitten siirryn työpöydän ääreen, seuraa kirjoittamisen tylsin vaihe. Lennokas käsialani vaihtuu koneen naputteluun ja maailmoja syleilevä tunne joskus sitkeäänkin puurtamiseen. On ratkaistava monta pientä tekstiin liittyvää ongelmaa, mikä pitää tietysti omalta osaltaan virkeänä. On muun muassa makusteltava sanoja, mietittävä lausejärjestystä ja suunniteltava kappalejakoa. Samalla ajattelu ja teksti selkiytyvät. Myös tieto siitä, että onni odottaa lopussa, vie eteenpäin.

Valmis työ kiittää tekijäänsä, vaikka se ei aina olekaan sitä, miksi sen alussa kuvitteli. Ehkä siitä tulikin enemmän. Silloin onni on ylimmillään. Mutta lopputulosta ei koskaan tiedä, ellei ensin aloita.

Aina tällaiseen kirjoitusprosessiin ei ole aikaa, vaan kynäily ja suuret ajatukset on jätettävä sikseen ja ryhdyttävä suoraan kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Sellaistakin syntyy, mutta vaarana on, että kiireessä teksti jää hengettömäksi. Silloin siitä puuttuu se hitaan kirjoittamisen mukanaan tuoma onnen tunne.  

Ikäinstituutin tutkija Erja Rappe on sanonut, että kestävän onnen saavuttaa, kun käyttää yhtä aikaa käsiä, päätä ja sydäntä. Hän puhuu puutarhanhoidosta, mutta yhtä hyvin hän voisi tarkoittaa kirjoittamista.

Osallistuin tällä viikolla myyntikoulutukseen. Siellä opimme kuinka markkinoida lehteä ilmoittajille ja mainostajille. Vaikka päivä ei tarjonnutkaan täsmäkoulutusta juuri omaan työhöni, huristelin paikalle, kun kutsuttiin. Eikä sitä ole tarvinnut katua. Päinvastoin.

Päivän anniksi olisi riittänyt jo yksistään se, kun välillä sai nauraa maha kippurassa ja välillä taas vakavoitua lähes kyyneliin saakka kouluttaja Mikko Kalliolan päästessä vauhtiin. Mutta kun päivän päätteeksi huomasin vielä ajatusteni hakeutuvan uusille urille, ei koulutus olisi voinut olla osuvampi.

Kouluttaja totesi, että nykyään huippumyyjiksi tulisi palkata lähihoitajia. Heillä on työhön tarvittavaa empatiakykyä. Tuotetta ei nimittäin myydä kertomalla sen ominaisuuksista, vaan myyjän on osattava asettua ostajan asemaan ja ratkaistava hänen ongelmansa. Joskus tuote voidaan jättää jopa myymättä, jos se on ostajan edun mukaista. Tärkeintä on luoda luottamuksen ilmapiiri ostajan ja myyjän välille.

Ja kuinka tuo ilmapiiri luodaan? Kalliolan mukaan siten, että on itse avoin.

Luottamuksen ilmapiiri sopii paremmin kuin hyvin myös omaan työhöni ja nimenomaan haastattelutilanteeseen. Voisiko toimittaja siis ottaa oppia taitavasta myyjästä? Minun mielestäni voi. Toimittajan avoimuus on kuuntelemista, myötäelämistä ja joskus jopa sitä, että kertoo jotain itsestäänkin. Tietty tuttavallisuus ei välttämättä vie kykyä arvioida kriittisesti kuulemaansa ja näkemäänsä.

Näiden ajatusten innoittamana on sanottava, että koulutus kannattaa, aina. Vuosi on alkanut muutenkin mukavissa merkeissä juttuja kirjoittaen ja uusista sopien. Tällä viikolla myös aloitamme Eskelisen Kirstin kanssa ruokakuvaukset. Tervetuloa uusi vuosi uusine kokemuksineen ja ajatuksineen.

Kuulin melkoisen opin. Toimittaja saisi käyttää vain kolmea verbiä kuvaamaan haastateltavansa puhetta. Ne ovat: sanoa, todeta ja kertoa. Suositeltavinta on käyttää sanoa-verbiä, mutta joskus voi höllentää otetta ja naputella todeta- tai kertoa-sanan. En siis voisi kirjoittaa, että Liisa hämmästelee, Matti miettii, Pekka aprikoi tai että Teija iloitsee. Pitää kirjoittaa, että Liisa sanoo, Matti sanoo, Pekka sanoo ja Teija sanoo.

Perustelu moiselle ohjeelle on se, että toimittaja käyttää muuten liikaa valtaa. Hän määrittelee haastateltavansa, vaikka ei edes tunne häntä esimerkiksi tunnin keskustelun perusteella.

No eipä tietenkään tunne. Uskallan silti sanoa, että Pekka aprikoi, jos hän haastattelutilanteessa punnitsee vaihtoehtoja. Tai rohkenen väittää, että Teija iloitsee, jos hänellä on suu korvissa ja silmissä ilo. En määrittele tai leimaa Pekkaa sen enempää kuin Teijaakaan. Kerron mitä he tekevät, en mitä he ovat.

Mutta rajansa toki kaikella. En käyttäisi yleisjutussa verbejä ärjyy, kitisee, vaikeroi tai hihkuu, vaikka rikas kielemme antaisi niihinkin mahdollisuuden.

Jospa ohje olikin tarkoitettu vain tiukkojen, asiapitoisten uutisjuttujen kirjoittamiseen. Tai ehkä sillä halutaan ravistella toimittajaa pohtimaan kirjoitustapojaan. Tai kenties sillä vain muistutetaan, että sitaatin voi antaa puhua puolestaan, eikä kuvailevaa johtolausetta aina tarvita. Muuten en sitä ymmärrä. Elävästi kirjoitettuihin henkilöjuttuihin ohje ei ainakaan päde, sanoo oppineemmat mitä tahansa.

TV-kriitikko ja kolumnisti Marko Ahonen ihmetteli samantapaista asiaa 15.11.2016 Savon Sanomissa julkaistussa Olen nainen jos haluan -jutussaan. Hän kirjoittaa tiettyjen piirien keksineen, ettei kukaan saisi kertoa luovassa työssään sellaisista ihmisistä, joiden elämää ja kulttuuria hän ei omakohtaisesti tunne. Se on kuulemma kulttuurista omimista ja pahasta jos mikä. 

Ahonen on toista mieltä: ”Jos tämä aika jotain tarvitsee, niin enemmän kulttuurista omimista. Se nimittäin tarkoittaa taitoa asettua toisen ihmisen nahkoihin. Se taas tarkoittaa kykyä tuntea empatiaa.”

Ohje verbien rajaamisesta kolmeen ja kielto kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ovat samaa sarjaa kuin se, että pitäisi puhua pyykkipojan sijaan pyykkihenkilöstä. Sellaistakin olen kuullut. Mutta sehän on sentään vitsi. Vai onko?

On aina mukava katsoa, miltä oma työ lehdessä näyttää. Viime viikolla ilmestyivät juttuni Oma Pihassa, Viherpihassa ja Journalistissa. Erityisen iloinen olen Suunnittelematta paras -jutusta. Haastattelemallani Päivi Laitisella on asennetta vaikka muille jakaa. Ja Petri Jauhiainen teki taidokasta työtä kuvatessaan Päivin vauhdissa. Kyllä täällä osataan!

Juttuun pääsee tutustumaan nyt myös kotisivujeni linkin kautta kohdasta Tekstit.

Toimittajan paras kaveri on oikolukija. Kaikkia juttuja ei aina ehdi pyöräyttää oikolukijan kautta, mutta jos ei ole kiire, niin mielelläni sen teen.

Esimerkiksi viime viikolla sain kirjoittamani tekstin bumerangina takaisin ja kommentin: Rakenne ei toimi. Vasta kun toimittajakollegani oli sen sanonut, näin itsekin, mistä jutussa kiikasti. Ei auttanut muu kuin alkaa jumpata tekstin kanssa: venyttää sitä yhdestä paikasta, ottaa pois toisesta, muokata rakennetta uuteen uskoon. Ja totta: jutusta tuli paljon parempi.

Myös poikani on korvaamaton oikolukija. Hän löytää virheitä ja osaa antaa palautetta. Kun hän sanoo ”Juttu on tosi hyvä” tai ”Tämä ei nyt ollut parasta sinua”, niin tiedän niissä olevan perää.

Liekö poika kerran tuntenut lievää myötähäpeää, kun hän luettuaan paikalliseen lehteen aikomani Kyllä Cadillacin kyydissä kelpaa -jutun tokaisi: ”Onneksi meillä on eri sukunimet.” Sen taas panin 17-vuotiaan huumorin piikkiin, kun hän kerran virnuili jutussa olleen yhden pahan virheen. Ihmetellessäni, että mikähän se mahtaa olla, poika vastasi: ”Se, että juttu on kirjoitettu.”

Aina ei oikolukijankaan vaivannäkö auta. Teksti oli jo lähtövalmiina, kun aloin pyöritellä sitä vielä näytöllä. Huomaisin, että sieni-sana toistuu siinä tuon tuosta. Poistin niistä jo yhden ja mietin sille synonyymiä. En kuitenkaan keksinyt mitään tyyliin sopivaa, ja ajattelin, että antaa olla. Toimituksessakin jo odottavat työtäni. Naputtelin nopeasti sieni-sanan takaisin ja pistin tekstin menemään. Tai niin ainakin luulin tekeväni. Muutama päivä myöhemmin luin lehdestä, kuinka sienineuvoja aikoo esitellä seiniä.

No, näitä sattuu. Olemmekin toisen toimittajakollegan kanssa vitsailleet, että kokoamme vielä huvittavimmat kommelluksemme muistelmateokseksi. Aineistoa karttuu koko ajan.

Haastattelin muutama päivä sitten eräässä tapahtumassa Syyriasta paennutta ja viime keväänä Sisä-Savoon kotiutunutta perhettä. Perheen isä kertoi, että heidän suurimpia huoliaan tulomatkan jälkeen ja väsymyksen hellittäessä oli se, miten heihin suhtaudutaan pienellä paikkakunnalla. Huoli osoittautui turhaksi. Mies kertoi, että jos heidän tukenaan aiemmin olikin oma perhe, niin nyt oli koko kylä. Pieni kunta oli ottanut heidät avosylin vastaan.

Itse en sitä edes ihmetellyt. Perhe oli valloittava. Nuoriso halusi esiintyä, ja he lauloivat ja tanssivat tapahtumassa. Ja hyppäsivätpä heidän vanhempansakin spontaanisti estradille puhumaan ja tanssimaan. Heidän kaikkien kasvoilla näkyi hymy ja silmissä ilo, menneistä huolimatta. Kuka heistä ei olisi pitänyt?

Perheen tapaaminen jotenkin sinetöi blogin aiheen, jota olin miettinyt. Nimittäin vieraiden ihmisten kohtaamisen. Se toistuu toimittajan työssä harva se päivä. Silti se aina vähän jännittää. Usein jännitys kuitenkin haihtuu ensimetreillä, kun pääsee jutustelun alkuun. Toiset puhuvat avoimesti ja vuolaasti, toisilta tietoja saa nyhtää. Mutta oli miten oli, haastattelu sujuu yleensä hyvässä ja arvostavassa hengessä.

Joku haastattelu on jäänyt erityisesti mieleen. Esimerkiksi se, kun menin kerran tekemään yritysjuttua. Hyvä kun olimme ehtineet kätellä, niin yrittäjä totesi tiukkaan sävyyn, että hän asettaa haastattelulle kaksi ehtoa. Ensinnäkin hän haluaa lukea jutun etukäteen ja toisekseen hän ei puhu mitään yksityiselämästään. Ajattelin, että näillä mennään, ja yritysjuttuahan minä olin tullut tekemäänkin. Myöhemmin, kotiin ajaessani mietin, että yrittäjähän oli lopulta itse ottanut puheeksi oman elämänsä kipeitäkin asioita. Ne eivät luonnollisesti päätyneet lehteen, eivät edes kuuluneet aiheeseen.

Melkoinen luottamuksen osoitus tuli myös evakkomummolta, joka lauloi minulle kauniin ja koskettavan, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun. Enkä voinut olla kotona kehuskelematta, kun eräs mies luki minulle kirjoittamansa runon, vaikka silläkin kertaa teimme juttua aivan muusta kuin runojen kirjoittamisesta. Nuo ovat toimittajan tähtihetkiä, joita ei aamulla juttukeikalle lähtiessä osaa arvata ja joita myöhemmin muistellessa tulee hyvä mieli.

Joskus on tapahtunut niinkin, että tuntee olevansa haastateltavan kanssa niin hyvin samalla aallonpituudella, että on kiire kotiin kirjoittamaan juttua. Myöhemmin saattaa mieleen hiipiä pelko, että kirjoitinko nyt pohjimmiltani enemmän itsestäni kuin haastateltavasta.  

No entä sitten, kun toisen osapuolen kanssa ei synkkaa lainkaan? Niitäkin tilanteita voi tulla vastaan. Sitten vedetään rutiinilla, niin kuin eräs haastattelemani valokuvaaja sanoi. Hän suhtautui muotokuvaukseen intohimoisesti, ja niinä harvoina kertoina, kun hän ei saanut kontaktia kuvattavaansa, hän hoiti homman rutiinilla. Kirjoittaessa se tarkoittaa juttua, jossa kumpikaan ei anna itsestään mitään: haastateltava epäröi, eikä luota, ja jutun tekijä tuottaa tylsää peruskauraa. No, sekin riittää joskus.

Vuosia sitten meillä oli pojan kanssa tapana viettää museopäiviä. Tuolloin kiertelimme museoissa, välillä piipahdimme syömässä ja jätskillä, mutta sääntöjemme mukaan ostoskeskuksiin ei saanut päivän aikana harhautua.

Kuopiossa sukelsimme entisaikaan korttelimuseossa, ihmettelimme mammuttia luonnontieteellisessä ja ihastelimme satoja tauluja taidemuseossa. Jotkut tauluista olivat suuria kuin lakana. Mutta se, mikä meitä eniten säväytti ja minkä muistamme vielä vuosienkin jälkeen, oli teos nimeltä Hyvä ote. Emme olleet aluksi edes huomata sitä. Taiteilija oli naputellut museon seinään neljän tuuman naulan, kieputellut maalarinteipistä tikku-ukon ja pistänyt ukon roikkumaan käsillään naulasta. Teos oli pieni, vain noin kymmenen sentin pituinen. Ei siis ihme, että se oli jäädä isompien varjoon. Mutta voi mikä riemu, kun sen löysimme. Ja se huumori. Siinä oli hyvä ote.

Teos juolahti yllättäen mieleeni, kun ajattelin tämän ajan työelämää. Nyt jos milloinkaan työssä on tärkeää säilyttää hyvä ote. Se voi tosin olla vaikeaa, kun huoli toimeentulosta jäytää mieltä. Lehtiä siirtyy verkkoon, niiden ilmestymiskerrat harvenevat tai ne loppuvat kokonaan. Sähköpostiin ei enää tupsahda juttutilauksia entiseen malliin. Yhä vähenevistä jutuista on kilpailemassa yhä suurempi toimittajajoukko. Mutta kuitenkin: työstä on jaksettava nauttia.

Sami Yaffa sanoi vastikään Savon Sanomien haastattelussa, ettei musiikki saa olla vain työtä. Siinä pitää olla se alkuperäinen ilo ja innostus mukana. Sama pätee kirjoittamiseenkin. Jos et nauti siitä, nauttiiko lukijakaan?

Lopputuloksen ei tarvitse olla suurin ja näyttävin. Pienikin riittää, kun siinä on hyvä ote. Silloin se löytää paikkansa ja lukijansa.

Heinäkuu oli niin täynnä elämää, ettei siitä ehtinyt edes kirjoittaa. Oli pojan kesätyöjärjestelyjä, tytön rippijuhlat, lomamatka kauniiseen Riikaan, marjastamista, mattojen pesua… Niiden lomassa edistin töitänikin.

Elokuussa nautitaan vielä kesästä, joskin työtuoli kutsuu yhä useammin. Ja kamera kaulassa on ehdittävä vielä moneen pihaan ja puistoon taltioimaan kesätunnelmia. Myös Kirstin hedelmäkirjan kuvaukset jatkuvat kypsyvän sadon myötä. Vauhtia tuntuu siis mukavasti piisaavan elokuussakin.

Kesäkuussa yllätin itseni suunnittelemasta uutta marjatarhaa oikein ympyräsapluunoiden ja suhdeviivainten kanssa. Olin kaivanut esille työvälineeni siltä ajalta, kun vielä suunnittelin pihoja ja puistoja. No, yhdeksän lajikkeen ja yhdentoista taimen tarha tuli nyt mittatarkasti suunniteltua, toisin kuin moni muu paikka tontillamme.

Kovin ammattimaiselta touhuni ei sen sijaan näyttänyt, kun pyörittelin vanhaa, ruosteista tynnyriä pitkin tulevan nurmikaistaleen pohjaa. Kyllähän se multakerros tasoittui ja tiivistyi, vaikka työnjäljessä kieltämättä olisikin ollut toivomisen varaa. Joka tapauksessa nurmi jo hennosti vihertää.

Myös rautakanki ja lapio ovat olleet ahkerassa käytössä. Olen kangennut maan uumenista melkoisia kivenmurikoita, lapioinut ja kärrännyt multaa, istuttanut ja kastellut. Kun joku kohta valmistuu, toinen on jo mielessä. Omakotitaloasujan työsarka ei lopu koskaan, mikä on tietysti hyväkin asia.

Viime viikolla onnistuin irrottautumaan pihatöistä ja kirjoitin paikallislehtijutut. Puutarhajuttujakin on työn alla. Niissä liikutaan jo syksyisissä tunnelmissa.

Innostuin myös jatkamaan opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Uudelle koulutusjaksolle ilmoittautuminen oli helppoa, se onnistui klikkaamalla. Itse työ on edessäpäin. Kesästä ja puutarhatöistä saa siihenkin virtaa.

Takana työntäyteinen toukokuu. Kokosimme urheiluaiheisen, yli 70-sivuisen kotiseutulehden painokuntoon kuun puoliväliin mennessä, ja siitä jo reilun viikon kuluttua UusiSavokin oli lähdössä painettavaksi yli 50-sivuisena eli isompana kuin koskaan. Kuukauteen ei juuri muuta mahtunut kuin haastatteluja, kirjoittamista, kuvaamista ja oikolukua. Mutta myös mukavia kohtaamisia, innostavia ihmisiä, mukaansatempaavia tarinoita ja niin hienoja lauseita, että niistä joitakin soisi muistavan loppuelämänsä. Kun kaikki se oli koettu ja taltioitu, viimeinenkin piste pistetty ja juttu klikattu maailmalle, oli tyhjä olo.

Lähdin tutulle Lapinvuoren lenkille. Vastaan tulvi heleä vihreys, polun varrella valtoimenaan kukkivat metsätähdet ja ensimmäisenä tuoksumaan ehtinyt kielo. Sitä oli pakko kyykistyä nuuhkimaan… Kun enimmät tunteet oli tuuletettu vuoren laen avarissa maisemissa, saatoin kääntyä kotiin päin.

Kotona odottivat purkeissaan pitkiksi viruneet kurpitsat ja harventamista huutavat palmukaalit. Ne, joille olin tähän mennessä ehtinyt antaa vain vettä. Tyhjä olo alkoi täyttyä.

Välillä sitä juttuja tehdessä yllättää iloisesti itsensä. Niin kuin viime viikolla. Olin Pielavedellä juttukeikalla, kun puhelin soi. UusiSavosta kysyttiin olinko vielä paikkakunnalla ja tekisinkö saman tien toisenkin jutun. Kyse oli Päiväkahvivieraasta eli jutusta, joka syntyy, kun tapaa jonkun päiväkahvilla.

”Tuota noin… voinhan minä tehdä… ehkä… mutta… mistä ihmeestä sitä voi alkaa puhua tuntemattomalle?”

”Ihan mistä vaan, mistä nyt yleensäkin kahvilla syntyy keskustelua.”

Epäröin. Enhän minä juuri koskaan juttele kenenkään kanssa kahvilassa. Ostan kahvit, viivähdän hetken omissa aatoksissani, selailen korkeintaan paikallislehdet, kiitän ja poistun. Harvoin edes huomaan muita asiakkaita, ainakaan vieraammalla paikkakunnalla.

Joutuuhan sitä toimittajana tietysti lähestymään tuiki tuntemattomia ihmisiä harva se päivä, mutta nyt haastattelua ei ollut sovittu. Minulla ei myöskään ollut tarkoitus mennä kahville kamera kaulassa ja lehtiö kainalossa, mistä voisi arvata aikomukseni. Ei mitään muttia, päätin lopulta.

Huristelin lähimpään kahvilaan. Silmäilin jo ovelta pöydät: kolmessa istui asiakkaita. Nuo minua vanhemmat miehet näyttivät lupsakoilta. Kahvi mukaan ja heitä kohti. Ei kuitenkaan samaan pöytään, istuivatkin niin leveästi, mutta viereiseen, hollille, katse heihin päin. Hörpin kahvia ja kuulostelin. Puhuivat Pielaveden maatalousnäyttelystä… Mitä onko täällä ollut sellainenkin? Ennen kuin huomasinkaan olin samassa ringissä ja juttu luisti maatalousnäyttelystä korjarekeen, Kekkoseen ja ”keppimiehiin Laukkaseen ja Ruuskaseen”.

Tästäpä jo jutun saisi! Valokuvien ottamisen jälkeen riensin autolle ja soitin ensi töikseni lehden toimitukseen.

”Saako niitä päiväkahvivieraita olla kaksi?”

”Ilman muuta. Joko sinä haastattelun teit?”

”Jess.”

Kotiin ajaessani mietin, että taitaa ne suurimmat esteet olla omien korvien välissä. Kotona kirjoitin jutun, jonka nimeksi tuli Huonomuistisempi tarjoaa kahvit. Se ilmestyi eilen.

Kevättapahtumat jos mitkä piristävät elämää.

Viime viikolla osallistuin Pohjois-Savon freelancereiden tapaamiseen Kuopiossa. Sellaista ei ollut järjestetty aikoihin. Tilausta kokoontumiselle kuitenkin näytti olevan, sillä ilta vilahti kelloon katsomatta. Yhtäkkiä olikin jo aika lopetella jutustelu, vaikka puhumista olisi vielä riittänyt. Päätettiinkin tavata pian uudestaan. Tapaamisia on tarkoitus alkaa ryhdistää myös koulutuksilla.

Kevään puutarhatapahtumien sarja käynnistyi niin ikään Kuopiosta. Eilen nimittäin huristelin paikallisten yhdistysten järjestämille vuotuisille puutarhapäiville. Siellä Bertalan Galambosi luennoi hauskaan tapaansa uutuusyrteistä. Sain myös hankittua kaikki siemenet kevään ja kesän kylvöjä varten Hyötykasviyhdistyksen osastolta – itse asiassa ostin niitä taas enemmän kuin mitä huolellisesti laatimani kauppalista olisi luvannut.  

Parin viikon päästä on suuntana Tampere puutarhamessuineen ja ensi kuussa Viitasaaren vastaava tapahtuma. Pienempiäkin puutarhapippaloita on tiedossa… Ihanaa, oikein odotan niitä kaikkia. Niissä aina näkee ja kuulee uutta.

Kun kerroin pojalleni tämän blogikirjoituksen aiheen, hän tokaisi oitis 17-vuotiaan näsäviisaudella ”Ei vai? Sen kun alkaa näpytellä  N Ä K E M Y S.” Niinpä. Hakutulos ei silti välttämättä tyydytä. Sen sijaan nippelitiedon tarkistamisessa hakukone on omiaan. Mitkä olivatkaan islanninhevosen askellajit? Montako asukasta on Pielavedellä? Mikä on mäkiyhdistyksen virallinen nimi?... Viime viikollakin jouduin juttuja kirjoittaessani turvautumaan useamman kerran googlen apuun.

Ihailen niitä vanhan kansan toimittajia, joiden ei juuri tarvitse googlailla. He tietävät muutenkin. Ja jos heillä ei olekaan aivan viimeisintä tarkkaa tietoa, niin ainakin heillä on tuntuma asiaan. He eivät ainakaan haksahda uskomaan virheellistä hakutulosta.

Tuntuma tai näkemys syntyy vain ajan kanssa, kerrostumalla. Siihen tarvitaan nippelitiedon lisäksi omaa kokemusta ja ajattelua.

Muistan tapauksen siltä ajalta, kun työskentelin TE-keskuksen maaseutuosastolla tarkastajana. Pänttäsimme päähämme EU-valvonnoissa tarvittavia tietoja, muun muassa tuen saannin ehtoja. Eräs nuori tulokas oppi ne hyvin nopeasti ja hän näytti hallitsevan valtavan määrän tietoa. Sitä ihmetellessä yksi pitkän uran tehnyt virkamies totesi, että olipa nuori kollega tuoreine tietoineen kuinka noheva tahansa, puuttui häneltä näkemys. Niin, sitäkin tarvitaan monimutkaisia lakeja ja asetuksia tulkitessa ja tukipäätöksiä tehdessä. No, näkemystä alkoi hänellekin pikkuhiljaa karttua.

Maakuntalehdessä julkaistiin jokin aika sitten Lassi & Leevi -sarjakuva, joka piti saksia irti. Siinä pojanvintiö tarkasteli yhdessä tiikerinsä kanssa kelkan kuntoa. Kun he eivät löytäneet siitä turvavyötä, vilkkuja, jarruja eivätkä ohjausta, oli riemu ylimmillään. Wihuu… Ei muuta kuin hurjaa vauhtia viilettämään mäkeä alas. Mikä vapaus! Mikä vauhti! Samanlainen tunne on joskus kirjoittaessakin.

Vauhti hidastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teksti pitää muokata julkaistavaan kuntoon. Työhuoneeseeni olen kehystänyt taulun, joka muistuttaa minua tuolloin oleellisesta. Siinä lukee ”Keep it simple.” Joskus tarvitaan tiukkaakin puurtamista, jotta tekstin saa selkeään muotoon.

Lopputulos useimmiten tyydyttää, onneksi. Mutta toisenlaisiakin tuntemuksia saattaa liikkua mielessä. Olen nuoresta tytöstä saakka kuljettanut mukanani lehdestä leikattua pientä piirrosta, joka löytyy tätä nykyä niin ikään työhuoneestani kehystettynä. Siinä taiteilija on rojahtanut voipuneena ja kaikkensa antaneena nojatuoliin. Vieressään hänellä on taulu, jonka hän on juuri saanut puserrettua valmiiksi. Taulun keskellä on piste ja vasemmassa reunassa suora viiva. Eikä muuta.

Olen viime aikoina ahkeroinut UusiSavon juttuja. Kerran kuussa ilmestyvä paikallislehti tarjoaa mukavaa vaihtelua puutarhajuttujen kirjoittajalle. On aina pieni yllätys, millaisia juttuaiheita osuu omalle kohdalle ja millaiseen tunnelmaan ne johdattavat. Mutta yhtä kaikki: kirjoittamaan pääsee, ja siitä elän.

Mieleeni tuli asia, joka on tärkeintä toimittajan työssä. Se ei ole oikeille kohdilleen asettuvat pilkut eikä edes kirjoittamisen taito, vaan kyky hämmästyä. Sillä mitä sitä kirjoittamaan, jos mikään ei pysäytä eikä kosketa.

Tällä viikolla ilmoittauduin parille puutarharetkelle. Keväällä suuntana on Tampere puutarhamessuineen ja kesällä Kainuu. Niitä odotellessa tätä loskaista ja liukasta aikaa sietää paremmin.

Nyt edessä on töistä vapaa viikonloppu. Ensi viikolla hämmästelenkin sitten hedelmäpuita ja amppeleita.

Duudsoneitten nelikosta HP ja Jarppi vierailivat eilen Vesannolla. He kävivät koululla puhumassa koulukiusaamisesta ja unelmiin uskomisesta. Eikä montaa viikkoa ole siitäkään, kun näyttelijä Eija Vilpas piipahti paikkakunnalla ilahduttamassa hulvattomalla esityksellään vanhuksia. Toimittajana pääsin seuraamaan näitä tapahtumia.

Vierailijoiden odottelu sähköistää mukavasti ilmapiiriä. Voi aistia sen hienoisen jännityksen, kun pian pääsee näkemään oman idolinsa, tai jos ei aivan idoliaan, niin ainakin kaikkien tunteman julkisuuden henkilön. Arkeen tulee hohdetta.

Odottelu palkitaan, ja esiintyjiltä saadaan niin iloa ja naurua kuin elämänuskoakin. Työssäni kuitenkin jatkuvasti huomaan, kuinka huimia tarinoita ja taitavia, sydämellään työtään tekeviä ihmisiä meidän ympärillämme on joka päivä. Arki näyttäytyy mielekkäänä, kun vain pysähdymme kuuntelemaan toisiamme.

Viikko on vierähtänyt joutuisaan. Työn alla on ollut pihajutun kirjoittamista, uuden jutun sopimista, arboristin haastattelua ja satoja, satoja ruokakuvia... Silmieni ohi on nimittäin vilahdellut toinen toistaan herkullisempia kuvia ruuista. Luonnollisesti mukana on ollut myös niitä epäonnistuneita räpsäyksiä.

Tapasimme Eskelisen Kirstin kanssa syyskaudella useita kertoja ottaen marja- ja sieniruokakuvia ensi kesän Iltalehden teemanumeroon. Samalla otimme kuvia myös Kirstin tekeillä olevaan hedelmäkirjaan. Tällä viikolla olemme käyneet lopunkin kuvasadon läpi. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin - kiittelemme siitä varmasti vielä itseämme kevään kiireissä.

Viikolla ilmestyi vuoden ensimmäinen Journalisti. Lehden ilme oli valoisampi ja sisältö myönteisempi kuin aikoihin. Hyvä niin, sillä eivät asiat pelkällä synkistelyllä parane.

Iltalukemisena jatkuu toimittaja ja tietokirjailija Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri. Ajateltavaa tarjoaa sekin julkaisu.

Onpa mukava palata taas arkeen ja kunnon työrytmiin. Joulun ja uuden vuoden aikaan tuli otettua rennommin. Toki töitäkin sain aikaiseksi: Istuin monta päivää koneen ääressä pistämässä viimevuotisia puutarhakuvia ojennukseen. Nimettyinä niistä on nyt hyvä ammentaa. Myös opiskelut Jyväskylän avoimen yliopiston kielenhuollon koulutuksessa edistyivät aimo harppauksen.

Mutta nyt tilattujen puutarhajuttujen pariin. Kyllä, kesäiseen tunnelmaan pääsee hyvin näin paukkupakkasillakin. Ei tarvitse muuta kuin katsella valokuvia ja ottaa kynä käteen...

Olin eräänä päivänä lopettelemassa puhelinhaastattelua, kun kävin vielä mielenkiintoisen keskustelun haastateltavani kanssa. Kysäisin, joko häntä oli käyty kuvaamassa juttua varten. Hän vastasi näin tapahtuneen. Kuvaus oli kuitenkin ollut tyystin erilainen kuin hän oli odottanut.

Haastateltavani kertoi luulleensa, että ammattivalokuvaaja nappaa yhden lehtikuvan muutamassa minuutissa. Toisin oli kuitenkin käynyt. Työ oli ensinnäkin alkanut jutustelulla. Sen jälkeen valokuvaaja oli valinnut kuvauspaikan ja ohjannut kuvattavansa sinne. Kuvattavan oli pitänyt vaihtaa välillä asentoa, katsoa milloin kameraan, milloin muualle.  Sama performanssi toistui vielä toisessakin paikassa. Aikaahan sellaisessa oli kulunut.

Vakuutin haastateltavalleni, että edellispäivän rituaalit kuulostivat aivan promeiningiltä. Jokainen kuvaaja tekee töitä tyylillään, mutta yleisesti ottaen hyvää ei synny hetkessä.

Törmään itse saamaan asiaan joskus haastatellessa. Olen ottanut tavaksi ennakolta arvella, kuinka kauan haastatteluun kannattaa varata aikaa: puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia. Se on verrannollinen tilatun jutun pituuteen. Aukeaman juttuun ei vain ehdi saada riittävästi aineistoa pelkän puolen tunnin kysymys-vastaussetin perusteella.

Myös jutun aihe vaikuttaa haastattelun pituuteen. Jos esimerkiksi kyselen aurinkopaneeleista, sähköautoilusta tai siemenpakkaamon toiminnasta, vie se yleensä enemmän aikaa, kuin jos aiheena on kultakuusen varttaminen tai keijunmekon siementen kylväminen. Näin siis minun tapauksessani.

Niin ikään henkilöjuttuihin saa varata aikaa. Ensinnäkin ne ovat aina vuorovaikutteisia. Haastateltava ei kerro elämästään, jos et itse ole tilanteessa läsnä ja anna itsestäsi siihen jotain. Toisekseen luottamus ei välttämättä rakennu yhdessä puolituntisessa. Kolmanneksi havainnointiinkin tarvitaan aikaa. Henkilöjuttu, niin kuin moni muukin juttu, tarvitsee sidosainetta, jotakin konkreettista, jonka toimittaja on aistinut. Jos esimerkiksi menee tekemään juttua suurperheen äidistä, saattaa ensimmäiseksi kompastua eteisen kymmeniin kenkäpareihin. Kilpajuoksijaa tavatessa ei puolestaan voi olla huomaamatta pitkin olohuonetta kiilteleviä pokaaleja. Näistä huomioista saa juttuun tarvittavaa väriä ja tunnelmaa. En kuitenkaan väitä, että havainnointiin on varattava erikseen aikaa. Se on luonteva osa jutuntekoa. Mutta vähänpä ehtii havainnoida olemattomassa ajassa.

Myös muistiinpanotekniikka vaikuttaa haastattelun pituuteen. Äänittäminen on kirjoittamista nopeampi tapa saada vastaukset muistiin. Itse suosin silti kirjoittamista. Miksi ihmeessä? No juuri siksi, että se hidastaa tempoa. Olen usein huomannut, kuinka kirjoittaessani vielä vastausta muistiin, haastateltava yllättäen jatkaa repliikkiään, vie sitä jopa ihan uudelle tasolle, sellaiselle, josta en olisi osannut kysyä. Pieni odottelu antaa hänelle aikaa jatkaa ajatuskulkuaan. Se keskeytyisi, jos heti vastauksen saatuani tykittäisin häntä uudella kysymyksellä. Hiljaiset hetket ovat hedelmällisiä, ja kirjoittamalla suon niille luontevasti tilaa.     

Muuten, alussa kuvailemani puhelinkeskustelu päättyi siihen, kun haastateltava myönsi itsekin tulleensa sellaiseen tulokseen, että kameran takana oli ammattilainen. Hän päätteli asian siitä, että valokuvaaja oli saanut hänet, kamerakammoisen, rentoutumaan.  Aivan, ammattinsa osaava tietää ennakoida sellaisenkin asian ja jättää kalenteriin väljyyttä.

Elämä tuntuu olevan mallillaan silloin, kun kotona on keskenlukuisia kirjoja. Ja mitä useampia niitä on, sen rikkaampaa elämä on!

Kaikkein tärkein kirja odottaa sängyn vierellä. Jos kotiin saisi valita kerrallaan vain yhden opuksen, se olisi ehdottomasti sängynvieruskirja. Vaikka sitä tulee luettua vain illalla ennen nukahtamista, se täyttää tehtäväänsä jo päivällä.  Ajatus siitä, että illalla voi antautua tarinan vietäväksi lohduttaa, olipa päivä muutoin millainen tahansa. Kirja tuo pelkällä olemassaolollaan turvaa ja jatkuvuutta elämään.

Tehtävänsä takia sängynvieruskirjan on oltava kaunokirjallinen, juonellinen teos. Mikään aikakauslehden yksittäinen juttu ei tuo samaa jatkuvuuden tunnetta kuin kunnon tarina. Lehtijutuille on kyllä paikkansa muualla, vaikka kahvipöytäseurana tai junamatkoilla, mutta romaani – se kelpaa iltaseuraksi.

Muillekin kirjoille on paikkansa ja aikansa. Itselläni on iltalukemisen, Sirpa Kähkösen Muistoruohon lisäksi kesken pari kirjaa. Olohuoneen pöydällä lojuu välipalakirjana Mari Mörön Kukkasillaan, hyväntuulenopus, joka nostattaa suupieliä kesken tylsimmänkin päivän. Työhuoneessa taas odottaa opintoihin liittyvä Heikki Salon Kahlekuningaslaji - Laululyriikan käsikirja. Sympaattinen teos vetää puoleensa, hämmästyttää ja saa näkemään enemmän. Sitäkin päiviin tarvitaan: herättelyä ja ihmettelyä. Kiitos siitä kirja.

”Tämä on aika rock.”

”Tässä on mystiikkaa.”

Näin me juttelimme toimittajakollega Anu Hytösen kanssa, kun kokosimme Vesannon kirjastolle Keikalla-näyttelyä. Olimme tuossa vaiheessa jo pitkällä: mallailimme valokuvia seinämille eri teemojen mukaan. Sitä ennen oli seurannut mielenkiintoinen vaihe, kun kävimme läpi koko sen valtavan keikkakuva-aineiston, jota kummallekin oli vuosien saatossa karttunut. Minun työtä helpotti se, että jätin suosiolla puutarha- ja ruokakuvat pois. Keskityimme etsimään kuvia täkäläisistä ihmisistä ja tapahtumista. Ja niitä riitti.

Kuvia selaillessa mieleen muistui paljon sellaista, jonka oli jo unohtanut. Ihmettelin muun muassa erästä kuvaa, jossa isäntä istui kiikkutuolissa pellolla. Ai niin, hän oli itse nikkaroinut tuolin ja halusi kuin halusikin kantaa sen nurmelle ja istahtaa siihen kuvausta varten. Hauskoja kuvia ja niiden myötä tarinoita tuli vastaan useita, mutta totuuden nimissä on sanottava, että enemmän oli niitä tylsiä ja mitäänsanomattomia otoksia, vaikka epäonnistuneimmat olin mitä luultavimmin poistanut jo alun perinkin.

Kiikkutuolikuva ei valikoitunut näyttelyyn, mutta monta muuta pääsi mukaan. Oli taikuria kyyhkyineen ja tulineen, oli kirkkoherra-mobilistia ihastelemassa Fiatin piipusta tuprahtavaa savua, oli nuorta karvareuhkaisäntää huristelemassa Nuffieldilla, oli pikkuneitejä tuulettamassa kansallispukujaan heinikossa ja oli pusukuvaa jenkkiautotapahtumassa – Anun kuvista nyt puhumattakaan. Näyttelyyn otimme mukaan pitkälti seitsemänkymmentä kuvaa.

Itse näyttelyn pystyttäminen oli minulle tässä mittakaavassa uutta. Sain oppia siitä miten sijoitella ja ryhmitellä kuvia; mikä kuva vaati ympärilleen tilaa, mikä toimi yhteen jonkun toisen kanssa, miten ottaa huomioon katseen ja liikkeen suunta ja niin edelleen. Talkooapua pystyttämiseen saimme paikallisilta näyttelykonkareilta, jotka pystyttävät vuosittain muun muassa luontokuvanäyttelyitä. Homma sujuikin sutjakkaan ammattitaitoisesti.

Nyt näyttely on valmiina, ollut sitä muutaman päivän ajan. On aika katsoa sitä kokonaisuutena. Se kertoo meidän toimittajien työstä, mutta myös seutukunnan rikkaasta elämänmenosta. Täällä tapahtuu vaikka mitä! Ja täällä asuu vaikka ketä! Mielenkiintoista on myös huomata, että näyttelystä tuli hyväntuulinen. Vaikka mukana on joku vakava ja koskettava otos, niin monia kuvia voi katsoa pilke silmäkulmassa. Näin ainakin näyttelyn tekijä tekee. Tervetuloa itse katsomaan.   

Juttukeikka alkaa nykyään keittiöstä. Kiehautan veden, nakkaan teepussin mukiin ja kaadan kuuman veden joukkoon. Otan juoman mukaan, kun kiirehdin talon toiseen päähän työhuoneeseen. Siellä etsin paperit ja kynät esille ja näppäilen numeron kännykkään. Puhelin hälyttää. Haastateltava vastaa. Tervehdykset ja suoraan asiaan. Siinä puhetta kuunnellessani huomaan ikkunasta, kun jänis loikkii. Mietin omenapuita. Tekisi mieli avata ikkuna ja huutaa pitkäkorvalle, mutta annan olla. Terästäydyn jälleen kuuntelemaan haastateltavaa ja kysymään lisää. Muistan lopuksi vielä varmistaa, onnistuuko hänen toimittaa itsestään kuvan juttua varten. Hän lupaa tehdä sen, joten minun ei tarvitse lähteä ottamaan etäkuvia. Lopetan puhelun. Koko homma sujui nopeasti ja tehokkaasti.  

Toista oli vielä pari kuukautta sitten. Silloin keikan valmistelu alkoi jo edellisenä iltana, kun harpoin katsomassa onko Fordin takarengas pitänyt ilmansa ja uskaltaisiko sillä siis lähteä aamulla liikkeelle. Illalla googlasin myös tarkan reitin haastateltavan luo. Tarkistin, että lehtiössä riittää sivuja ja kynissä väriä. Ja vasta kun olin ladannut kameran akut täyteen, pyyhkäissyt linssit puhtaiksi ja etsinyt jalustan lähtövalmiiksi, saatoin jäädä rauhassa odottamaan työkeikkaa.

Seuraavana aamuna siistit vaatteet yllä, ripset maalattuina ja Tero Vesteristä kuunnellen ajomatka alkoi pitkin kiemuraisia sorateitä. Vähän ennen sovittua tapaamista mietin, että mitähän siellä on vastassa: onko haastateltava rempseäpuheinen tai tuppisuu? Onko pöytään katettu ruusukupit vai kaivetaanko jostain pajan nurkasta ikivanhat nojatuolit, jotta edes johonkin pääsisi istumaan? Satavatko nuo pilvet juuri, kun pitäisi kuvata se ihmelaitos?

No perille päästyä asiat selvisivät. Ja paljon muutakin. Harvemmin nimittäin pysytään pelkästään juttuaiheessa, vaan siinä sivussa saatetaan maistella uunituoretta leipää, rapsutella talon koirat, ihastella kunniakirjat, kivikokoelmat ja kukkivat bougainvilleat. Kun vihdoin olen saanut myös haastateltua ja kuvattua, niin kotiin huristellessa aina huomaan, että aikaahan siinä meni. Ei kovin tehokasta työntekoa.

Kirjoittaessa minulla on kuitenkin aineistoa juttuun aivan eri tavalla kuin jos olisin tehnyt saman haastattelun puhelimitse. Luultavasti saan aikaiseksi paremman jutunkin, eloisamman ja sävykkäämmän.

Ja onhan se oikea keikka sentään elämää kaikkine valmisteluineen, hieman jännittävine odotuksineen ja kohtaamisineen. Aivan toista kuin teemukin kanssa työhuoneeseen harppominen ja loikkivan pitkäkorvan vahtiminen.

Ensin harmitti vietävästi. Kauan odottamani tapahtumat peruttiin yksi toisensa jälkeen: freeseminaari, opintojen lähiopetuspäivät ja kaikki keväiset puutarhamenot. Ja niiden odotuksen voimasta kun olin elänyt monet hiljaiset talvipäivät!

Enää menetetyillä tapahtumilla ei ole niin suurta väliä. Harmitus on vaihtunut huoleen. Kunpa tästä koronavirusajasta selviäisi terveenä. Sitä toivoo itselleen, läheisilleen, tutuilleen ja kaikille.

Yhtäkkiä huomaa, että arkiset asiat ovatkin tärkeämpiä kuin mikään muu. Se, että saa hoitaa läheisten kauppa-asioita tai se, että voi soittaa äidin kanssa päivittäisiä puheluita. On puoliso, joka tuo ruokapöytään loimuttamansa lohen, tyttö, joka suunnittelee uusia tatuointeja ja poika, jonka jutuille saa nauraa maha kippurassa. On ystäviä ja tuttuja, joille pirauttaa puhelun tai laittaa viestin.

Saan olla onnellinen myös siitä, että töitä on hieman ollut, vaikka paljon vähemmän kuin tavallisena keväänä. Jokainen juttutilaus tuntuu tällä hetkellä lahjalta, sillä tulevasta ei tiedä. Muun muassa mainosrahoitteiset lehdet sinnittelevät nyt numerosta toiseen.

Ja jos ei ole työtä, voi heittäytyä kirjoittamaan draamaa, runoa, kertomusta, esseetä tai vaikka oppimispäiväkirjaa, joka on parhaillaan työn alla. Onneksi on opinnot, vaikka sitten etänäkin.

Luontokin hoivaa. Kun saunan jälkeen menee terassille vilvoittelemaan ja kuulee lintujen keväisen metakan, tulee tunne, että kyllä tästä selvitään. Luonto sykkii elämää, niin meidänkin pitää. 

”Lukeeko näitä lehtiä kukaan?” eräs päätoimittaja kysyi saatuaan jälleen julkaisun valmiiksi.

Samaa pohdittiin toisessakin toimituksessa. Kollegan kertoman mukaan siellä tavattiin hakea leipomosta tuoreet pullat ja keittää hyvät kahvit aina, kun joku lukija soitti lehtijutusta tuohtuneena. Hyvä! Lehteä oli luettu!

Hiljaisuus ei aina merkitse sitä, etteikö juttuja luettaisi. Tiedän sen itsestäni. Vaikka olen vuosien myötä rohkaistunut antamaan palautetta, niin on yhä melkoinen kynnys kiittää hyvästä jutusta. Tekstin pitää todella säväyttää, ennen kuin tulee mieleen lähestyä kirjoittajaa. On naurettava maha kippurassa, liikututtava kyyneliin asti tai poljettava jalkaa: ei se näin mene! Heikommat tuntemukset, kuten hyvämielinen hykertely tai paheksuva pään pudistaminen, eivät vielä saa toimimaan.

Jos kiittäminen on jo näin korkean kynnyksen takana, niin vielä vaikeampaa on antaa rakentavaa palautetta. Tiedän, millaisen paineen alla juttuja pitää välillä toimittaa. Eivät siinä pilkut mene aina paikoilleen saati sanat oikeaan järjestykseen. Hyvä kun pysyy jotenkuten aihepiirissä. Mene siinä sitten toisia neuvomaan. Ymmärrys johtaa usein siihen, että on mieluummin hiljaa.

Vaikka tekijät saavat harvoin palautetta, niin uskon, että lehtiä luetaan. Vertaan taas omiin kokemuksiini. Olipa päivä kuinka kiireinen tahansa, niin lehdet pitää ainakin selata ja mielenkiintoisia sivuja taittaa hiirenkorville. Siten niihin muistaa palata myöhemmin. Usein linkkaan myös lapsilleni tai puolisolleni lukuvinkkejä. Itseäni varten saksin parhaat palat talteen, sellaiset, jotka ravistelevat, sekoittavat arkisia ajatuskulkuja tai voimaannuttavat.

Vaikka lehtiin kääritään kukkia, niitä rypistetään uunipuiden sytykkeiksi ja taitellaan biopusseiksi, niin kyllä niitä myös luetaan.

Toisekseen, pitää kirjoittaa niin kiinnostavia juttuja, ettei niitä voi ohittaa. Siinä on haastetta itse kullekin ensi vuotta ajatellen. 

Viimeisintä blogipostausta kirjoittaessani vältin tietoisesi käyttämästä syrjäseutu- tai syrjäkylä-sanoja. En tiedä onko peräkylä sen parempi, mutta se sentään sointui Pelle Pelottomaan. Niin tai näin, havahduin miettimään sanaa tarkemmin. Mikä on syrjäseutua? Kuka sen määrittelee?

Kaupungista katsottuna tämä on syrjäseutua, mutta niin ovat kaupungitkin, Helsinki mukaan lukien, täältä katsottuna. Emme me täällä maalla asuvat koe elävämme syrjäseudulla. Täällä on tarvittava: oma koti takkatulen lämmössä, iso pihapiiri kasvatella viinimarjapensaita, järvenlahtea antaa silmän levätä ja metsäpolkuja ajatusten tuulettua. On perhettä, ystäviä, harrastuksia ja tapahtumia. Siitä huolimatta syrjäseutu-sanaa tulee käytettyä kuin huomaamatta.

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto? Harvaan asuttu alue on kuvaava eikä sisällä piilomerkitystä. Se on kuitenkin kömpelö silloin, jos sanaa joutuu toistamaan usein. Sirpa Kähkönen käytti sivukylä-sanaa Eläviä iloja kaikkialle -kolumnissaan (Savon Sanomat 17.11.2019). Sekin sopii neutraaliin tyyliin paremmin kuin syrjäkylä tai peräkylä.

Miksi tällä kaikella on sitten väliä? Siksi, että sanoista tulee mieli. Mieli taas johtaa tekoihin – tai tekemättä jättämisiin. Kun tarpeeksi usein hokee, että asuu syrjäseudulla, niin voi alkaa kuvitella, että on syrjässä.  Silloin ei ole sijaa sille oman elämänsä häikäisevälle sankarille, joka meidän kaikkien sisimmässä piilee. Voi myös alkaa luulla, ettei täällä ole elinmahdollisuuksia, syrjässä kun asutaan. Siksi ehdotan, että pistetään koko syrjäseutu-sana boikottiin. Tai ainakin käytetään sitä vain ajatuksen kanssa.  

Näitä kielen kiemuroita toivon muuten oppivani ymmärtämään, kun aloitan tammikuussa kirjoittamisen opinnot. Kyllä, viime viikolla tuli tieto opiskelupaikasta Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Jatkossa nämä blogipostaukset saattavat siis saada sisältöään myös opiskelurintamalta.  

Pitäisihän tuo jo tietää, etteivät kilometrikaupalla jatkuvat mutkittelevat soratiet ole mikään este millekään. Olen sentään tehnyt töitä täällä maaseudulla, ja maaseudulta käsin, yli puolet toimittajan urastani. Silti peräkylät yllättävät. Sorateiden päästä saattaa löytyä sellaista osaamista, jota ei mistään muualta löydy.

Haastattelin pariakin taitajaa. Toinen valmistaa uniikkeja potkuriturbiineja pienvesivoimalaitoksiin ja toinen auringon kiertoa kellontarkkuudella seuraavia, pyöriviä aurinkopaneeleita. Kumpikaan heistä ei ole liiemmälti opinahjon penkkejä kuluttanut, vaan he ovat oppineet omissa pajoissaan. He ovat alkaneet kehitellä, kokeilleet, nukkuneet yön yli, välillä toisenkin, sitten taas jatkaneet. Ratkaisematon on pitänyt liikkeessä. Niin kuin haastateltavani sanoi: ”On kiehtova asia, onko joku juttu teknisesti mahdollista ja miten se saadaan toimimaan.”

Nämä pajanikkarit eivät kuitenkaan uppoudu vain teknisiin ongelmiin, vaan elävät ajan virrassa. Toinen heistä näki itse mahdollisuuden uudelle tuotteelle, toisen puoleen osattiin kääntyä. Valmiine tuotteineenkin he ovat pitäneet itsestään sen verran ääntä, että heidät on löydetty aina ulkomaita myöten. Kun ihmettelin, että miten ylipäätään täältä sorateiden perukoilta voi onnistua ponkaisemaan lähelle Tokiota opettamaan isoon firmaan kokoonpanoa, haastateltavani tokaisi: ”On täysin mahdollista onnistua, jos osaa sellaista mitä muut ei osaa.”

Tiedän, etten muista kovin kauaa jutuissani esille tulleita voltteja ja watteja, mutta jotain muuta toivoisin muistavani. Ensinnäkin sen opin, että tee sellaista, mille sydämesi sykkii. Aina ei tosin voi tietää, mitä haluaa, mutta aina voi lähteä liikkeelle. Se onkin tarinan toinen oppi: tartu uuteen ja katso mihin se johtaa.

Vaikka maailma ympärillä muuttuisi, niin uteliaisuus on se alkukantainen voima, josta niin täällä peräkylillä kuin maailman metropoleissakin yhä vaan ponnistetaan.

Tiedäthän ne puurimoista nikkaroidut kirjaimet, jotka sijoitetaan näkyvään paikkaan, mielellään loivaan rinteeseen paikkakunnan sisääntuloraitin varrelle? Niiden keskelle istutetaan kirkkaanpunaisia kesäbegonioita, ja kas: nyt loistaa LAUKAA tai VIITASAARI jokaisen tielläliikkuja iloksi. Paikkakunta nousee kartalle.

Samaa tausta-ajatusta on monissa muissakin kunnan toimissa näinä päivinä. Pyritään herättämään kiinnostusta ja saamaan ohikulkijat pysähtymään, tutustumaan ja jäämään paikkakunnalle. Kaukaisena toiveena on, että näin saataisiin uusia palvelujen käyttäjiä ja koulujen täyttäjiä. Siispä perustetaan markkinointityöryhmiä, mietitään strategioita ja keksitään sloganeita. Ollaan yhteisöllisiä, ihmisenkokoisia ja yrittäjäystävällisiä. Ollaan pieniä mutta ketteriä isojen rinnalla. Luvataan myös jotain konkreettista: tenavatonneja lapsiperheille ja läppäreitä lukiolaisille. Kaikki tämä tehdään vieläpä näkyväksi. Palkataan somettaja, joka twiittaa, bloggaa ja vloggaa. Tänä päivänä kun ei kuntakaan ole olemassa, jos ei näy somessa.

Kaikkea tätä tietysti tarvitaan, kunhan ei samalla unohdeta tärkeintä: kuntalaisia, jotka paikkakunnalla jo asuvat. Asukkaitaan vartenhan kunta on. Tehdään hyvää siis ennen kaikkea itsellemme. Ja kyllä, näissä talkoissa voimme kaikki olla mukana. Käytetään kylän tuotteita ja palveluja sekä luodaan uusia. Kannustetaan toisiamme ja kehutaan, kun on aihetta. Tervehditään, hymyillään ja lyödään ylävitosia. Kun me täällä viihdymme, vedämme puoleemme ainakin onnen ihmettelijöitä, jos ei lopulta sen jakajiakin.

Nyt riittää tapahtumia. Joka illalle on jotakin ja viikonloppuna se vasta kiirettä pitääkin. Esimerkiksi viime lauantaina olisi voinut osallistua kahteenkin eri kulkueeseen. Toinen johti Vesannon torille kesäkohtaamiseen ja toinen, koirakulkue, Rautalammin Rämäkälle. Sinne olisi voinut saapastella koiran kanssa, leikkikoiran kanssa tai ilman koiraa. Jos näistä jäi paitsi, niin tänään on tiedossa traktorikulkue Viitasaarelta Suovanlahden Traktorijatzeihin. Ja pianhan pääsee ihmettelemään myös Suonenjoen riehakasta mansikkakarnevaalikulkuetta.

Jos kulkueet eivät innosta, lähikunnissa on tarjolla myös kilpailuja. Eikä mitä tahansa kisailuja, vaan jaossa on arvomitaleja. Kivijärvellä kisataan sankohiipimisen SM-tittelistä ja Pihtiputaalla heitetään heinäseipäällä pituutta lajin MM-kilpailussa. Kisailumielessä voi viskoa muutakin aina lypsyjakkaroista ja saappaista lantteihin asti. Eikä pitkä aika ole siihenkään, kun Vesannon oma ylpeys Reiska MM käynnistyy. Niissä tossut lentävät jaloista siinä missä potkupallokin saa kyytiä.

Ja onhan noita muitakin menoja: kesätansseja, harmonikkajameja, rockrientoja, kesäteattereita, countrymarkkinoita, veistosnäyttelyitä, kulttuuripolkuja, rantakalailtoja, lettukarkeloita ja kaiken maailman etkoja ja jatkoja. Savo sekoaa kesällä. Ja minä.

Taidankin lähempänä iltaa raapaista kiukaan alle tulet. Saunan lämmetessä harrastan sankohiipimistä laiturinnokasta kasvimaan suuntaan. Sitten, saunan jälkeen, heitän lanttia: jos tulee kruuna, lähden. Jos tulee klaava, lähden. Eli ei muuta kuin paremmat vaatteet ylle ja menoksi. Ihana suvi! Ihana tuhansien tapahtumien maa!

Oletko kuullut, että tulevaisuudessa kaupasta voi ostaa tuotteita, joissa on mukana metsän mikrobeja? Nämä tuotteet voivat olla esimerkiksi voiteita, vaatteita tai muita tekstiilejä. Puutarhan siirtonurmikossa, hiekkalaatikkohiekassa tai kasvualustassa voi niin ikään jatkossa piillä hyvää tekeviä mikrobeja. Minä kuulin asiasta pari viikkoa sitten Tampereen puutarhamessuilla, ja olen vieläkin ihmeissäni.

Helsingin yliopiston tutkijat Aki Sinkkonen ja Marja Roslund kertoivat messuyleisölle ADELE-ekosysteemihankkeesta. Hankkeen lähtökohtana on tieto siitä, että autoimmuunisairaudet, kuten astma, allergiat ja tyypin 1 diabetes, ovat lisääntyneet ihmisten luonnosta vieraantumisen myötä. Kaupungeissa ei välttämättä altistuta luonnon monimuotoisille mikrobeille, vaikka se tekisi hyvää ihmisen puolustusjärjestelmälle. Siksipä kehitetään tuotteita, joista tämän altistuksen voi saada.

Kun kotona kerroin asiasta, 17-vuotias tytär totesi: ”Voi kun surullista.” Se oli osuvasti sanottu. On surullista, että pitää kehitellä kyseisiä tuotteita, ikään kuin lääkitä, sen sijaan, että menisi vain metsään. On totta, että kaikki eivät pääse, halua tai osaa mennä metsään. Ostamalla hekin pääsevät osallisiksi luonnon hyödyistä.  

Kun meidän ovelta ottaa muutaman harppauksen, voi jo kerätä sammalta narsissiruukkujen pinnalle ja poimia mustikanvarpuja sisälle kukkimaan. Eikä tähän aikaan vuodesta malta muutenkaan pysyä pois ulkoa. Hyvä, kun lumi ehtii sulaa, niin on jo loikittava pitkin nurmikoita. On myös käytävä rapsuttelemassa multapenkin pintaa ja tutkittava, nouseeko sieltä jotain. Ja kyllä, topakat raparperin alut ovat jo valmiina työntymään esille, samoin kuin tiuha köynnöspinaattiversosto. Ja kas, ruohosipulituppaat ovat jo ehtineet pinnalle. Ihme, jos ei tutkiessaan saa luontoaltistusta.

Entäs puolisoni? Talomme lämpiää puulla, mikä tietää jokavuotista savottaa metsässä – altistusta parhaimmasta päästä. Lapsetkin, siis pieninä ollessaan, keräsivät kivet, kokosivat risumajat ja kiikuttivat kastemadot pois ajoteiltä. Kaiken huippu oli se, kun ympäristötietoiset neitokaiset, tyttäremme ja hänen serkkunsa, pyydystivät heinäsirkkoja ja paistoivat niitä ruuaksi paistinpannulla. Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin hyönteisruuasta alettiin enemmälti puhua. Altistusta sekin.

Meidän kaltaisia täällä metsien maassa riittää. Emme siis taida olla niitä, joihin uusien tuotteiden markkinointi kannattaa ensisijaisesti kohdistaa. Potentiaaliset ostajat löytynevät metropoleista – ja ymmärtääkseni uusien tuotteiden kanssa pyritäänkin maailmanmarkkinoille. Eläähän Suomi toki metsästä muutenkin, joten miksi ei siis metsän mikrobeista.

Sellainen vielä mietityttää, että miksi maamme pitää entisestään kaupungistua. Eikö tässä ole jälleen yksi syy rakentaa elämää maaseudulle? Ettei tarvitsisi päätyä ostamaan luontoaltistusta.

Tein vastikään juttua vesantolaisten nuorten metallibändistä Ritual of Terrorista. Sen tarina on huikea. Nuoret alkoivat noin puolitoista vuotta sitten soittaa porukassa. He sävelsivät, sanoittivat, sovittivat, treenasivat, treenasivat lisää, äänittivät ja julkaisivat – ensin suoratoistopalveluissa ja sitten cd:nä. Tällä hetkellä he etsivät levy-yhtiötä ja käynnistelevät keikkailua.

Matkan varrella nuorten kaverit ovat ihmetelleet, miten paljon pokkaa heillä on. He ovat saaneet tukea myös vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Vanhemmat ovat ymmärtäneet pitkät treeni-illat ja musiikinopettajat ovat perehdyttäneet heidät ensin bändisoittamisen, sitten äänittämisen ja julkaisemisen saloihin. Eikä vähäpätöinen ole ollut myöskään kunnan tuki antaessaan nuorten käyttöön treeni- ja äänitystilat. Jos joku onkin erehtynyt epäilemään pikkupaikkakunnan suomia mahdollisuuksia, nuoret ovat siitä viis veisanneet.  

Nyt bändin esittämä melodinen death metal on saanut jo vastakaikua. Heitä on kuunneltu YouTubessa yli 40 000 kertaa. ”Onhan se aika paljon, kun ei olla ennen julkaistu”, eräs bändiläinen totesi.

Aika paljon! Minä tuossa tilanteessa tuulettaisin ja hyppisin yläpystyä: Yli 40 000! Se on lähes kaksikymmentä kertaa enemmän kuin Vesannolla on asukkaita! Siitä on hyvä lähteä valloittamaan maailmaa.

Alkuvuoden juttukeikoilla olen törmännyt moniin, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mistä eniten pitävät. Tekemisillään he ovat innostaneet muitakin rakastamansa harrastuksen tai lajin pariin. Samalla he ovat luoneet pienille paikkakunnille aivan uudenlaista toimintaa. Tein esimerkiksi Koti ja maaseutu -lehteen juttua Anna-Mari Kaipaisesta. Hän kiinnostui historiallisten pukujen ompelemisesta. Nyt tämä taiteilija ja käsityöläinen vetää Rautalammilla vanhojen pukujen ompelukursseja ja järjestää muotinäytöksiä.

Rautalampilehteen haastattelin puolestaan Erkki Jaamalaista. Hän toimii emäpitäjässä alamäkiluistelujaoston puheenjohtajana. Kyllä, pienellä paikkakunnalla on kyseinen jaosto. Sen jäsenet kiertävät maailmalla kilpailemassa, opettavat junioreita lajin pariin ja rakentavat talvisin talkoolaisten kanssa maailman parhaan alamäkiluisteluradan. Se on tänäkin vuonna houkutellut Rautalammille luistelijoita ja kilpailijoita maapallon toiselta puolelta saakka.

Suonenjokilehteen jututin toista liikuttajaa, Toni Hännistä. Hän vetää puolestaan Suonenjoella mäkijaostoa, kunnostaa hyppyrimäkiä ja on elvyttänyt Kyöpelin vuoren kisat henkiin vuosien tauon jälkeen. Hän myös opettaa pieniä mäkikotkia ja haluaa tehdä mäkihyppyä vanhemmillekin tutuksi matalan kynnyksen lajina. Kaiken tämän hän tekee rakkaudesta lajiin.

Pienellä paikkakunnalla voi siis tehdä mitä haluaa – ainakin melkein. Joskus se voi olla jopa helpompaa kuin isoissa kaupungeissa, niin kuin Vesannon seurakunnan lastenohjaaja Niina Salonen taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa (29.3.2019) sanoi:

”Yhteistyö toimii hyvin. Ei tarvitse jäädä byrokratian rattaisiin. Jos haluat jotain, alat vaan järjestää. Saat tilan, saat jostain siihen vähän rahaa ja saat kavereita mukaan.”

Televisiossa pyörii parhaillaan Voice of Finland. Koska siinä etsitään parasta, kilpailu on kovaa. Moni taitava laulaja on joutunut jättämään kisan kesken jo ensiesiintymisensä jälkeen. Äänestä on puuttunut persoonallisuus, tulkinnasta omakohtaisuus tai esitys ei vain muuten ole sykähdyttänyt. Raadin viesti on kuitenkin välillä ollut: laula, laula, laula. Löydä äänesi.

Kirjoittamiseen on olemassa paljon ohjeistusta, lauseoppia ja pilkkusääntöjä. Paras neuvo silti on: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Vain siten voi löytää oman kirjoittajan äänen. Silloin tekstin tuottaminen sujuu, ainakin ajoittain, hieman helpommin kuin jos pyrkisi jäljentämään muita. Ja silloin voi myös seistä sataprosenttisesti tuotoksensa takana.

Myös toimittajalla on oltava oma ääni, olkoonkin, että hän kirjoittaa monenlaista tekstiä. Napakkaan uutiseen ei juuri luovuutta mahdu, mutta mitä tarinallisempaan juttumuotoon mennään, sitä oleellisemmaksi toimittajan oma ääni tulee. Se ei tarkoita, että jutun tikapuut näkyvät: ei tarvitse istuutua haastateltavan kanssa lattekupposelle tai tilata päivän keittolounasta. Pysyköön toimittaja kernaasti taustalla ja antakoot haastateltavalle ja hänen ajatuksilleen tilan. Mutta kun se tekee omalla tyylillään, saa lukijoilta vastakaikua. Toimittaja aletaan tunnistaa jutuistaan, mikä tuo jatkossakin töitä.

Toimittajan ääni voi näkyä monella tapaa. Siinä missä toinen kirjoittaa niukan asiallista tekstiä, toinen maalailee laveasti tunnelmia. Joku kaivelee kärkkäästi epäkohtia ja toinen haluaa myönteisen lähestymistavan kannatella aiheen käsittelyä. Nokkela sanojen käyttäminen, yksityiskohtien huomaaminen tai toimittajan hymy, joka pyrkii ulos riviväleistä, voi niin ikään olla sitä itselle tyypillistä tyyliä, jonka soisi näkyvän. Se ei vie huomiota itse aiheesta, vaan maustaa sitä hienovaraisesti niin, että kokonaisuudesta tulee nautittava.

On kuitenkin selvää, että kun kirjoittaa tyylillään, ei voi miellyttää kaikkia lukijoita. Mutta jos vain pistää sanoja pötköön kuin halkoja pinoon, niin kohta ei ole sitä ainoatakaan lukijaa.

Kävin vuosia sitten tekemässä juttua, kun Antti Heikkinen vieraili Tervon kirjastossa kertomassa kirjailijan työstään. Hän aloitti uransa paikallislehden toimittajana ja oppi jo tuolloin tärkeimmän. ”Oivalsin pian mikä on tärkeintä kirjoittamisessa. Aivan kuin laulajalla on saundi, kirjoittajallakin on oltava oma tyyli”, Heikkinen sanoi.

Laulaja, lauluntekijä ja Miljoonasateen keulakuva Heikki Salo on neuvonut aloittelevaa biisinikkaria seuraavasti: ”Biisien kanssa on sama kuten kaiken muunkin. Niitä ruvetaan vain tekemään.”

Tällä periaatteella minäkin lähdin pari vuotta sitten kirjoittamaan toimittajan blogiani. Luotin siihen, että tekemällä oppii. Totta puhuen silloin ei tullut edes mieleen, että blogikirjoittamiseenkin on tarjolla opastusta, verkkokursseja ja valmentajia. Nyt kun olen tutkinut asiaa ja hieman opiskellutkin aihetta, huomaan, etten ole tekemällä paljoa oppinut. Syy on Googlen. Se luo omanlaisensa säännöt ja maailman, jossa nohevimmat jo pärjäävät.

Otetaan esimerkiksi otsikointi. En ole laskenut yhdenkään otsikkoni merkkimäärää. Pitäisi, sillä Google näyttää hakutuloksissa otsikon 55 ensimmäistä kirjainta. En myöskään ole ujuttanut otsikkoihini seuraavia kysymyssanoja: miten, miksi, milloin tai kuinka. Opin, että ne ovat trikkerisanoja, joilla moni etsii tietoa pulmaansa.

Numerotkin ovat tehokkaita. Voiko kukaan vastustaa otsikkoa ”Viisi tapaa olla onnellinen” tai ”Kymmenen keinoa rikastua nopeasti”? On pakko klikata myös sellainen otsikko, jossa luvataan 19 ohjetta. Voiko kukaan keksiä 19 erilaista, mainitsemisen arvoista keinoa vaikka kiivetä kissa puusta? Ei voi.

Tarkistan vielä, olenko käyttänyt tunteita herättäviä voimasanoja. En ole. Yhdessäkään otsikossani ei ole yhtäkään seuraavista voimasanoista: hauska, häikäisevä, aito, ainutlaatuinen, valloittava, uskalias, silmiä avaava, uskomaton, rohkea, ilmainen, maksuton, miellyttävä, omituinen, vaivaton, helppo, kiitollinen, merkityksellinen, toivo, sensaatiomainen ja yllättävä. Voimasanoja on toki muitakin, mutta tuollaisen listan löysin.

Mutta hetkinen. Jotain olen sentään tehnyt oikein. Vaikka otsikoissani ei tunnesanoja vilise, tekstit olen ainakin kirjoittanut tunteella, sydämellä ja aivan ikiomalla tyylilläni. Sekin katsotaan eduksi. 

Kuitenkin paras sääntö, johon törmäsin, on se, jossa kehotetaan muuttamaan sääntöjä, tekemään asioita uudella tavalla ja erilailla kuin muut. Silloin Alf Rehnin mukaan päästään uutta luovan ja varsin kiinnostavan kysymyksen äärelle: ”Onko se oikeastaan enää blogi?”

Sääntöjen rikkomisen olen näemmä osannut tehdä jo ihan luonnostaan. Ei siis mitään hätää. Postauksia on tulossa lisää.

Kylläpä minä mieleni hyvitin, kun kuulin Jani Koskisen haastattelun radiosta. Jo hänen puhumansa murre oli herkkua korvalle, saati asia, josta hän haastoi. Piti ihan kääntää radiota kovemmalle.

Jani Koskinen oli kirjoittanut gradunsa Pohjois-Karjalan eteläosan murteella, joka kuuluu savolaismurteisiin. Se on melkoinen teko nykyaikana, kun samaan aikaa kiistellään siitä, kelpaako suomen kieli enää tieteen kieleksi. Yhä useamman odotetaan julkaisevan ainakin väitöskirjansa englanninkielisenä. Ja mitä tekee suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija? Kirjoittaa murteella! Ja saa vieläpä gradunsa läpi!

Niin sitä pitää. Tuollaisia maailma tarvitsee, heitä, jotka eivät kulje valmiiksi tallottuja polkuja, vaan luovat omansa. He eivät Tabermannin sanoin kuuntele käskijöitä, vaan hiljaisen puheen puroa. He pysähtyvät, ajattelevat itse ja uskaltavat toimia. Omien aivojen käyttäminen onkin kansalaistottelemattomuuden muoto, joka saa ainakin minut innostumaan.

Joulun aikaa televisiossa pyöri dokumentti J. Karjalaisesta. Hän kertoi siinä muun muassa isältään saamastaan opista. Hänen isänsä innokkaana harrastajakalastajana neuvoi poikaansa: ”Heitä sinne, mihin muut eivät heitä. Saat kalan.”

Näinhän se on: umpihankeen kulkijat erottuvat saavutuksillaan. Muut vahvistavat jo olemassa olevia polkuja.

Tommy Tabermann jatkaa: ”Ei tietä tarvitse valita, vaan mihin metsään polku tallata.”

Onpas edellisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt aikaa. Tässä välilläkin olen toki kirjoittanut: työjuttujen lisäksi pieniä tarinoita elämästäni. Syksyllähän haikailin jotakin uutta elämääni ja niin vain ilmoittauduin Irene Pakkasen vetämälle omaelämäkerralliselle kirjoituskurssille.

Kurssi alkoi upealla, kirjallisuusterapiasta tutulla ajatuksella: ”Käsi ei kirjoita sitä, mihin sydän ei ole valmis.” Sen rohkaisemana aloimme itse kukin tutkailla elämäämme ja taltioimme sitä eri tyylilajein. Saimme aikaan kirjeitä, runoja, dialogeja, kuvailuja. Välillä listasimme kiitollisuuden aiheita, toisinaan taas revittelimme niin rumaa tekstiä kuin vain ilkesimme. Kirjoittaminen avautui laajana. Olikin hyvä ravistella itseään, poiketa normaalityylistä ja nähdä mahdollisuuksia. Harmi vain, että kurssi kesti ainoastaan syyskauden. Huomasin, että ryhmään kuuluminen ryhdistää ja säännölliset tapaamiset pakottaa saamaan aikaiseksi.

Nyt juttujen deadlinet pistävät kynään vauhtia, mutta kenties joskus palaan omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Ainakin tunnusteluvaihe oli kiinnostava.

Muuten, kun aloin kirjoittaa toimittajan blogiani pari vuotta sitten, ajattelin, että siten saisin pidettyä nettisivuni elävänä. Harmillisen usein näkee yritystenkin sivuja, joita ei ole päivitetty vuosiin. Muistan kuitenkin miettineeni parin ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen, ettei juuri ketään kiinnosta se, mitä olen tehnyt. Sillä tyylillä saan ehkä pidettyä kotisivut vireessä, mutta jos kaipaan lukijoita, minun pitää tarjota ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä.

Samaa viestitti myös Rauli Mård. Katsoin hänen haastatteluun perustuvan Think big, aim high -webinaarin joulun jälkeen. Kansainvälisesti tunnettu kuvataiteilija sanoi, että pitää uskaltaa haastaa nykyaikaa ja olla jotakin mieltä.

Mutta voi herra Mård, taidamme olla vähän vanhanaikaisia. Pysähdyin nimittäin eräänä päivänä kuulostelemaan, kun tytär, 17, seurasi läppäriltään herkeämättä erästä vlogia. Siinä suosittu vloggaaja kertoi arkipäivästään. Ihmettelin ääneen, miten kukaan jaksaa tuollaista seurata. Eihän hän tarjonnut juuri mitään: ei ottanut kantaa, ei jakanut oivalluksiaan, ei viihdyttänyt, ei mitään. Aivan kuin olisi seurannut Norppaliveä tietäen, ettei norppa ilmesty.

Tyttöä nauratti. Hän sanoi, että eihän aina tarvitse olla jotakin mieltä. Riittää, kun on hyvä tyyppi. Minulta taisi puuttua sillä erää turnauskestävyyttä nähdä se hyvä tyyppi.

Toimittajan työ ei ole paikkaan sidottu. Se onnistuu täällä maalla siinä kuin kaupungissakin. Jutut ja kuvat singahtavat valokuitua pitkin maailmalle tuossa silmänräpäyksessä, puhelinverkko toimii ja autolla pääsee. Maaseudulla työskentelyssä on kuitenkin eräs piirre, johon ei kaupungin väenpaljoudessa törmää. Nimittäin se, että kaikki tuntevat toisensa. Se on sekä rasite että riemu.

Jos olet menossa tekemään juttua asuinpaikkakunnallasi, niin todennäköisesti haastateltavasi on valmistautunut paremmin kuin sinä itse. Hän on sijoittanut sinut kartalle: tietää miltä kylältä ja mistä talosta tulet. Mutta jos et olekaan alun perin paikkakuntalaisia, niin puolisosi kyllä tiedetään ja hänen suku monessa polvessa.

Parhaassa tapauksessa erilaisia sukuselvityksiä jatketaan vielä haastattelutilanteessa. Avuksi saatetaan hakea hiirenkorville plarattu, monisatasivuinen kyläkirja, josta käydään läpi kaikenmaailman kumminkaimat. Innostus on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa, että meikäläinen, vaikka on paikkakunnalla jo jonkin aikaa asunut, putoaa kärryiltä. Ja ihmekös tuo: ihmisistä ei puhuta aina edes sukunimillä, vaan talon nimi ja etunimi kertoo, kenestä on kyse. Ja jos sattuu niin ovelasti, että paikkakunnalta löytyy kaksi samannimistä taloa samannimisine isäntineen, niin silloin äänenpaino paljastaa, kumpaa kertoja tarkoittaa. Pysy siinä sitten perässä.

Mutta on ihmisten uteliaisuudesta etuakin. Olin tekemässä Pielavedellä juttua Ruuskasen Antin mitalijuhlasta. Olin hyvissä ajoin paikalla liikuntahallilla ja jututin siinä odotellessa paikallisen, tilaisuutta järjestävän urheiluseuran talkoolaista. Sain häneltä hyvää taustatietoa juttuuni ja päätin varalta pyytää hänen puhelinnumeronsa, jos myöhemminkin tulisi kysyttävää.

Lopulta juhla alkoi ja sujui kaikin puolin mukavasti. Kun sitten kotona selasin ottamiani kuvia, parhaalta näytti sellainen, jossa sisarukset, pieni tyttö ja poika, odottavat mitalimiehen nimikirjoitusta. Pienen pojan pää hyvä kun ylsi pöydän reunan yli, kun hän ihaillen tapitti pöydän takana istuvaa Ruuskasta. Mietin, että tämän kuvan haluaisin juttuni ykköskuvaksi. Mutta ketä ovat nuo lapset? Ja pieniä kun ovat, niin olisi myös aiheellista kysyä lupa kuvan julkaisuun heidän vanhemmiltaan.

Muistin urheiluseuralaisen ja päätin pirauttaa hänelle. Esitin asiani ja olin jo lähettämässä hänelle sähköpostitse kuvaa lasten tunnistamista varten, kun hän yllättäen kysyi, millaiset vaatteet lapsilla on yllä. Kuvailin vaatteet, ja asia olikin sillä selvä. Sain tietää saman tien lasten äidin nimen. Julkaisulupakin heltisi heti seuraavassa puhelussa. En voinut kuin ihmetellä, miten asiat hoituvat joskus helposti. Tällaista ei voi tapahtua kuin maaseudulla.   

”Sen tahdon sanoa elämä on janoa” laulaa Vesterinen yhtyeineen. Sitä se on ainakin näin syksyn lähestyessä, kun kaikki uusi alkaa.

Jo nuorena tyttönä nautin syksystä. Olin syysihminen vielä enemmän kuin nyt. Silloin ensimmäiset, heinäkuussa mummolan hiekkatielle lennähtäneet keltaiset koivunlehdet lupailivat hyvää. Elokuu oli jo täynnä syksyn merkkejä. Sitä mukaa, kun ilma viileni ja värit ympärillä voimistuivat, energiani vain kasvoi. Kaikki uusi odotti. Elämässä oli suunnitelmia ja unelmia.

Nykyään ensimmäisiä keltaisia lehtiä hieman suree. Se tietää vääjäämättä sitä, että taas yksi kesä on takanapäin. Toisaalta tänä vuonna on saanut elää kunnon intiaanikesää. On saanut lojua riippukeinussa lämmön hyväiltävänä. On voinut pulahtaa virkistävään järveen päivin ja öin. Ja jos on tullut hikoiltua pihakävelyillä, niin seuraavaksi on voinut paeta hellettä museoihin. Yhtä kaikki: kesä on tuntunut kesältä. Siitä hennoo hiljalleen luopua. Sitä paitsi yhden loppu on toisen alku.

Alkua siivittää kurssitarjonta, jota postilaatikkoon kolahtavat lehdet ja sähköpostiin viuhuvat mainokset pursuavat. Kansalaisopiston opaslehtinenkin ilmestyi juuri. Hmm… olisiko siellä jotakin minulle? Kirjoittamisen opiskelu kiinnostaa aina. Entä kielet? Petraisinko englannin kielen taitoani vai tilaisinko vain sen aikomani englanninkielisen puutarhalehden? Kuntosali kuuluu ainakin syksyn suunnitelmiin. Ja entä jos kokeilisin jotakin uutta? Ostaisin vihdoin ja viimein kitaraan uuden kielen ja ottaisin soittimen haltuun? Tai kesyttäisin jonkin muun soittimen tunteiden tulkiksi? Voi tosin vaatia toistoja ennen kuin sormenpäistä välittyy muutakin kuin teknistä haparointia. Unelmia saa silti olla. Ja jonkun niistä toteutankin!

Vesterinen jatkaa: ”Olen tänään kukaties yksinkertaisesti onnellinen mies”. Niinhän se on: onnea on niin kauan kuin uteliaisuutta riittää. Niin kauan kuin elämä on janoa.

Kirjat kuuluvat kesään niin kuin mattojen jynssääminen laiturilla tai mustikoiden haaliminen lähivuoren notkelmista. Kirjoilla haluaa ravita sieluaan, mutta toki myös viihdyttää itseään. On ihana ajatella, että olohuoneen pöydällä odottaa hyvä kirja. Voi milloin tahansa vallata sohvan nurkan, avata sivun äidin virkkaaman kirjanmerkin kohdalta ja antaa tarinan viedä. Kesällä on lupa, suorastaan velvollisuus, ottaa vähän rennommin.

Nykyään minua on hieman harmittanut se, ettei satuja tule luettua niin kuin ennen. Kun lapset olivat pieniä, ne kuuluivat asiaan. Ensin ”luettiin” kuvakirjat, sitten loruja, satuja, tietokirjoja ja lopulta jo pidempiä tarinoita nuorten kirjoista. Lapset olivat toisella kymmenellä, kun lopetin iltakirjojen lukemisen. Vaikka parhaimmille satu- ja nuortenkirjoille on kodissamme edelleenkin pyhitetty oma kirjahylly, askel käy nykyään hyllyn ohi. Satujen lukemiselle ei ole ”syytä”.

Toisaalta satujen tilalle on tullut muuta. Huomaan silloin tällöin piipahtavani tutkimassa tyttären kirjahyllyä. 16-vuotiaasta tytöstämme on nimittäin kasvanut lukuhirmu. Hänellä saattaa olla useampi kirjanmerkillä varustettu kirja kesken ja aina vino pino odottamassa vielä avaamattomia romaaneja. Usein hän on minullekin ehdottanut lukemiaan kirjoja, en kai muuten olisi tullut tarttuneeksi uusiin nuorten kirjoihin.

Mutta miten raikkaita tuulahduksia ne ovatkaan olleet! Niin kuin ajatuksia herättävä Nadja Sumasen Terveisin Seepra, itkettävä Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää tai niin kuin viimeksi lukemani Nicola Yoonin Kaikki kaikessa. Vaikka tämä viimeisin kirja oli ennalta arvattava, oli se myös viehättävä, innostava ja maailmaa muuttava, kirja minun makuuni.

Nyt kun heinäkuussa kirjoitustyötä on vähemmän, on ihanaa eläytyä muiden kirjoittamiin tarinoihin. Tervetuloa loma rentoine lukutuokioineen.

Eilen avautui 16-vuotiaan Maija Kaipaisen Epäihmiset-näyttely Galleria Kävyssä Konnevedellä. Tein tästä lahjakkaasta piirtäjästä ja hänen näyttelystään ennakkojutun Rautalampilehteen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista, joista haastateltavani puhui, oli virheettömyyteen pyrkiminen. Hän halusi tehdä paitsi kauniita ja mielenkiintoisia, myös virheettömiä teoksia. Nuorella taiteilijalla oli siihen konstinsa: hän katsoi keskeneräisiä töitään välillä peilikuvan kautta, jotta näkisi niissä olevat ongelmat.

Se on totta, että pitkään saman työn kimpussa uurastaessa työlleen sokeutuu. Usein auttaa jo sekin, kun laittaa työnsä, minun tapauksessa kirjoituksen, vähäksi aikaa sivuun. Jo muutaman tunnin kuluttua tekstistä löytää melko varmasti korjattavaa: kirjoitusvirheitä, kiemuraisia ilmauksia tai ajatuskatkoja.

Toista ovat ne ”virheet”, joita ei näe, vaikka tekstinsä lukisi miljoona kertaa. Ne voivat olla sanoja, jotka ovat tarttuneet mieleen ja kieleen jo lapsena ja joita toistaa itsepintaisesti. Ongelma voi piillä myös rivinväleissä. Sieltä on luettavissa asenne, joka on niin luonteva, ettei sitä itse tiedosta. Siksi kirjoittajakin tarvitsee peiliä, kouluttajaa, kollegaa, lukijaa, ketä tahansa, joka antaa palautetta työstä.

Esimerkiksi minua on jostakin myönteiseen sävyyn kirjoitetusta jutusta sekä kiitelty että moitittu. Palaute onkin saanut minut miettimään työtapojani. Olen huomannut, etten ole tietoisesti pyrkinyt tekemään positiivista juttua, vaan se on saanut alkunsa tavasta, jolla lähestyn haastateltavaa. Tekisi melkein mieli sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Jos haastateltavaa lähestyy avoimella ja kunnioittavalla mielellä, saa sille usein vastakaikua ja juttuun tulee lopulta myönteinen vire.     

Virheistä vielä. Minunkin mielestä virheettömyyteen pitää pyrkiä, kun samalla muistaa, ettei siihen koskaan yllä. Aina työhön jää jotakin, jos ei muuta niin jotakin tiedostamatonta, joka kaipaisi pöyhistelyä. Toisaalta jos tekstiään hioo liikaa, se valuu käsistä. Siinä ei ole enää rosoa, johon tarttua. Siksi ei virheitäkään pidä pelätä. Ne voivat olla valmiissa työssä jopa niitä mielenkiintoisimpia asioita.

Keväinen ilta. Kuiva tie ja matkaa siivittää Haloo Helsinki. Mikä tässä on ajellessa, eteenpäin mennessä.

Vaikka äskeisen haastattelun anti pyörii vielä sekavana mielessä, tiedän, että tämän minä osaan. Juttu on aamulla valmis, lähdössä ajoissa lehteen.

Parin viikon takaisen kotimatkan tuntemukset kuvaavat hyvin työtäni. Ei kirjoittaminen helppoa ole, mutta tunne siitä, että saan työn tehtyä, kantaa.  Reilu viikko sitten en ollut yhtä luottavainen. Olin yhteen nettijuttuun liittyen luvannut suunnitella perennapenkin. Kai olin ajatellut, että sekin hoituu. Olin työntänyt mielestäni sen tosiasian, että viimeksi olen piirtänyt suunnitelmia ammattimaisesti lähes parikymmentä vuotta sitten. Totuus oli kuitenkin vastassa, kun työn deadline-päivä lähestyi.

Tutkin vanhoja muistiinpanoja ja kaivoin esille piirustuksia – kaikkia en näemmä ollut hävittänyt. Työpöydälläni oli lisäksi yhtä aikaa levällään puolenkymmentä perennaopaslehtistä ja saman verran kirjoja. Selailin niitä epätoivoisesti ja ajattelin, ettei tästä tule mitään. Missä oli tekemisen ilo? Enhän minä juttuja kirjoittaessanikaan lue ensin sääntöjä ja ohjeita. Annan vain mennä.

Lopulta, monen työrupeaman jälkeen sain kukkapenkkini valmiiksi. En kuitenkaan lähettänyt työtäni heti eteenpäin. Halusin, että aiemmin erääseen lehtijuttuun haastattelemani ja vastikään perennakirjan julkaissut kollegani katsoo sen läpi. Hän kehui suunnitelmaani kelpo penkiksi. Huojentunein mielin saatoin toimittaa työn tilaajalle.

On muuten hienoa, kun työn myötä tutustuu ihmisiin, joiden puoleen voi jatkossakin kääntyä. Tiedän, kehen ottaa yhteyttä, jos tarvitsen erikoistietoa kivirakentamisesta, pajuista, ruusuista tai vaikka joulupuiden viljelystä. Moni auttaa mielellään, kun vain kysyy. Sillä totuushan on, että toisia me täällä tarvitsemme, vaikka keväisellä tiellä, jalka kaasupolkimella olo tuntuisikin olevan kaikkivoipa.

Joskus juttukeikalla kuulee lauseita, jotka sopivat vaikka elämänohjeiksi. Niin kävi toissa viikolla. Sain paikallisesta lehdestä pyynnön tehdä juttua naapuripitäjän 70-vuotiaasta perheyrityksestä, jonka toimialaa on maanrakennus- ja kuljetusala. Ajattelin, että selvä, sinne siis.

Vaikka olen jo aikoja sitten oppinut, ettei mitään juttukeikkaa pidä ennalta väheksyä, jalot periaatteeni olivat koetuksella, kun taitelin lumipyryssä kuudenkymmenen kilometrin matkan kohti Tervon Talluskylää. Mutkaisia, osittain auraamattomia teitä riitti niin, että ehdin jo ajatella onko tämä vaivan arvoista.  Keikka kuitenkin kannatti, jo yhden kuulemani lauseen perusteella. Kun kysyin yrittäjäkonkarilta, miltä maanrakennusalan tulevaisuus näyttää, hän vastasi: ”Eihän tämä maailma valmis ole.” Jo silloin hykertelin mielessäni, mutta vasta kotimatkalla fiilistelin oikein kunnolla: Mikä vastaus! Ja mikä näkemys! Tämä mies ei vain kuljettanut soraa, hän rakensi maailmaa. Vaikka maailma ei koskaan tulisi valmiiksi, jokainen voi omalta osaltaan tehdä siitä paremman paikan.

Ensin suunnittelin upottavani lauseen jutussani jonnekin asiatiedon lomaan, mutta kirjoittaessa päätinkin toisin. Pistin lauseen ingressiin ja otsikoin juttuni ajatukseen sopivasti ”Työtä riittää maailman tappiin”. Vaikka otsikosta ja ingressistä tulikin yleviä, jutun alussa oltiin jo soramontun pohjalla murskaamassa ja seulomassa kiviä. Ajattelin, että hieman filosofinen otsikointi olisi tässä paikallaan, vaikka siitä varoitellaankin. Siten juttu ehkä kiinnostaisi laajempaakin lukijajoukkoa kuin vain alan ihmisiä.

Juttu ilmestyi tällä viikolla UusiSavossa. Vaikka se on pienehkö, silloin tehdessä se tuntui suurelta, sellaiselta, joka tekee maailmasta hieman parempaa paikkaa.

Lähipiirimme opiskelijanuorukaisen työnhaku oli tyssätä alkuunsa. Hän aikoi täyttää hakemuslomakkeen, kunnes huomasi, ettei hänellä ollutkaan kynää. Se ei ollut hukassa. Sitä ei ollut olemassakaan! Ei koko opiskelijaboksissa!

Kynä kädessä kasvaneena tuollainen kuulostaa uskomattomalta. Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, ei se tänä päivänä ehkä olekaan niin tavatonta.

Oma tyttäreni opiskelee lukion ensimmäisellä ja on sitä ikäpolvea, että he kirjoittavat kaikki yo-kokeensa sähköisinä. Nyt he jo luonnollisesti valmistautuvat tulevaan, ja niinpä koeviikoillakin tyttö ottaa kouluun mukaan vain läppärin. Viime keväänä yo-tutkinnon urakoineelle pojallemme hankimme vielä konseptipapereita, tytölle ei enää.

Ja missä muuallakaan nuori ihminen kynää tarvitsisi? Luentomuistiinpanoista voi napata kuvan, lomakkeet täytetään pitkälti netissä, kalenterit ovat sähköisiä, ostoslistat saa naputeltua kännykkään ja kirjeetkin ovat kutistuneet some-viesteiksi.  

Itselläni kyniä riittää: kotona kymmenittäin, autossakin jokunen. Työkeikalle lähtiessä tarkistan, että penaalissa odottaa useampi liukasliikkeinen palvelija, ja käsilaukun syövereistäkin on löydyttävä kuulakärkikynä tai kaksi, meikkikynistä viis.

Kyniä on oltava, sillä niitä tarvitsee aina ja kaikkialla. Voi lisätä ostoslistaan maidot ja juustot, kirjata kalenteriin tapahtumat, päivittää to do -listaa, merkitä ajokilometrit ja tankkaukset, tallentaa tiedot siemenkylvöistä ja ikuistaa sädehtivät ajatukset muistikirjan sivuille. Huoletkin haihtuvat, tai ainakin pienenevät, kirjoittamalla. Mitä elämästä tulisikaan ilman kyniä.

Toki työni myötä olen minäkin kiinni sähköisessä kehityksessä. Luin tässä taannoin vanhoja opiskelumuistiinpanojani ja käsiini sattui Pirjo Santosen vuonna 2000 kirjoittama Lehtiavustajan kurssi -monistesarja. Siinä hän lohduttaa uraansa aloittelevaa lehtiavustajaa seuraavasti: ”Koskaan tuskin päästään siihen tilanteeseen, että kaikki aineisto vaadittaisiin sähköisessä muodossa. Vaikka kirjoittajalla ei olisikaan tietokonetta käytössään, hän voi saada hyviä juttujaan julki. Voit myös hakea apua tuttavilta, joiden käytössä on tietokone.”

Eipä tiennyt Pirjo Santonen, miten maailma muuttuu. Nykyään on ilman muuta selvää, että teksti ja kuvat välitetään sähköisessä muodossa. Eikä lehtiavustajakaan välttämättä ole enää toimituksen ulkopuolinen kynäilijä, joka vain lähettää tekstin ja kuvan ja jää odottamaan, miltä juttu viikon tai kuukauden kuluttua ilmestyessään näyttää. Nykytekniikan ansiosta kotonaan töitään tekevä freelancer saattaa olla osa toimitusta editoiden juttujaan aivan viime sekunneille saakka ennen kuin lehti menee painoon.

Vaikka maailma muuttuu ja meidän toiminta sen mukana, niin kynästä en luovu. Mikä on sen parempi arjen apulainen kuin kynä? Tai miten voi paremmin kuljetella ja selkeyttää ajatuksiaan kuin kirjoittaa niitä paperille? Sitä paitsi uskallan väittää, että käsin kirjoittamisesta tulee vielä trendi! Downshiftataan sitä muutenkin, miksi ei siis kaiveta kyniä esille, pysähdytä ja anneta ajatuksille aikaa.

J. H. Erkko on sanonut: ”Vaappumatta seiso vastuksissa, tyvenessä aina torkkumatta.” Ohje muistui mieleeni, kun ajattelin tätä pitkää tammikuuta. Nyt jos koskaan on sitä tyventä: on hiljaista ja rauhallista, ei oikein tapahdu mitään. Talvi pakkasineen pidättelee otteessaan kuin karhua unillaan.

Tähän verkkaiseen tahtiin on helppo heittäytyä. Töitähän on jonoksi asti, mutta puutarhajuttujen deadlinet ovat vasta helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuullakin. Paikallislehtijututkin alkavat pyöriä vasta ensi kuussa. Mikäpä kiire siis tässä… asiamonisteiden sijaan voi syventyä vaikka romaanihenkilöiden maailmaan ja kynä suihkii juttujen sijaan kirjettä.

Ei. Nyt on tehtävä ryhtiliike! Kotisivut on uudistettu ja viimekesäiset puutarhakuvat vihdoin nimetty ja jaoteltu kansioihin. Nyt siis vain juttujen pariin. Laadin itselleni aikataulun. Se on tiukempi kuin deadline-aikataulu. Mutta jos siinä pysyn, kevät koittaa kahta antoisampana. Silloin ehtii tehdä muutakin kuin töitä, vaikka sitten juoksutella kepillä kevätpuroja, nuuhkia heräävää luontoa ja puuhailla pihamaalla. Menojakin on sitten jo enemmän: puutarhamessuja, luentoja, tapaamisia, uusia haastatteluja… Ihanaa. Kyllä nyt kannattaa käyttää tämä kylmä talvikausi tehokkaasti työntekoon. Kun kevät tulee, täällä ollaan valmiina.

Olen aina ollut huono sanomaan ”ei”. Se on vienyt minut työtehtäviin, joihin en ensi kuulemalta olisi uskonut pystyväni. Olen muun muassa käännyttänyt rekkoja, kun en ole mittaustulosten jälkeen hyväksynyt niiden viljakuormia interventiovarastoon. Olen myös harpponut pitkin viljavainioita ja silmäillyt täyttävätkö ne EU-tukihakemuksessa ilmoitetut tiedot. Minä, hortonomin koulutuksen saanut! Opiskelualaltani voin saavutuksenani puolestaan pitää sitä, kun pääsin melko noviisina suunnittelemaan loma-asuntomessujen puistot.

Toimittajana jokainen juttu on haaste. Tavallista isompaa haastetta tarjottiin, kun Kodin Pellervosta kysyttiin, tekisinkö repparijutun perinteikkäästä Lignell & Piispasen tehtaasta ja heidän marjaliköörin valmistamisestaan. Vastasin ”kyllä”. Tietysti. Enempiä miettimättä.

Kun sain sovittua kuvaajan Petri Jauhiaisen ja tehtaan toimitusjohtajan Harri Nylundin kanssa vierailupäivän, aloin pikkuhiljaa valmistautua haastatteluun. En kuitenkaan tiedä mitä odotin: tammitynnyreitä ja kellariholviako? Joka tapauksessa yllätyin, kun vastassa olivatkin nykyaikaiset tuotantotilat. Kypsytysvaraston pienimmät säiliöt olivat 3 500-litraisia suurimman vetäessä 40 000 litraa juomaa. Varaston kattokin ylsi yhdeksän metrin korkeuteen. Varastosta juoma siirtyi pakkaamoon, jossa parhaimmillaan täytettiin 20 000 pulloa yhdessä päivässä. Sieltä pullot matkasivat yli kahteenkymmeneen maahan Euroopassa ja Aasiassa. 

Ajattelin jo tuolloin haastattelutilanteessa, että kaiken tämän suuren ja tehokkaan rinnalla tarvitaan jotain inhimillistä. Ja sitähän tulee jututtamalla heitä, jotka ovat tämän takana. Saimmekin kuulla tarinaa toimitusjohtajan isoisoisoisoisästä, tehtaan perustajasta Gustav Raninista. Ihmettelimme sitä, miten likööreitä tehdään yhä samalla periaatteella kuin 1800-luvulla. Muun muassa kuuluisan mesimarjaliköörin resepti on edelleen käytössä ja sitä varjellaan kassakaapissa. Kuulimme, mitä vaatii tehdä maailman parasta alkoholia. Ja liikutuimme kuullessamme tarinaa siitä, miten blogikirjoitus oli saanut juoman kehittelijän kyyneliin.

Kotona huomasin, että on minulla ainakin aineistoa. Tosin jutulla on oltava pituuttakin: 7000–8000 merkkiä. Se on nykyaikana paljon. Yleensä pyydetään sellaisia 2000–3000 merkin juttuja. Kun päivittelin pituusvaatimusta kollegalleni, hän vastasi: ”Ota ilo irti, kun ei tarvitse väkisin pieneen merkkimäärään puristaa.” Se oli hyvä neuvo. Nautiskelin kirjoittamisesta ja lopulta huomasin, että jouduin jo tiivistämään tekstiä.

Juttuni Aikamoisia mestareita julkaistiin eilen. Kiitos Lignell & Piispasen henkilökunta ajastanne ja tarinoista. Ja kiitos Pete sujuvasta yhteistyöstä ja mainioista kuvista.

Olen omille nuorilleni yrittänyt sanoa, että ”kyllä” on hyvä vastaus. Kannattaa lähteä rohkeasti mukaan sellaiseenkin, joka ensin saattaa arveluttaa. Äkkiä sitä kasvaa uuteen rooliinsa. Vaikkapa sitten interventioviljan tarkastajaksi, puistosuunnittelijaksi tai reportteriksi alkoholitehtaalle. Näine ajatuksineen on hyvä lähteä uuteen vuoteen. Mutta sitä ennen rauhoitutaan jouluun. Ihanaa juhlaa meille kaikille.

Hyvä kuva rikkoo joskus säännöt. Toissapäivänä Savon Sanomissa julkaistiin Paula Pohjamon ottama lehtikuva, jossa pakolaiset elehtivät käsillään. Kaikilta ei näkynyt edes päätä, kädet vain. Kuvassa oli… hetkinen… kaksi päätä ja kuusi kättä. En olisi kiinnittänyt kuvaan niin paljoa huomiota, ellei se olisi ollut rajusti ristiriidassa juuri samaisena päivänä kuulemani opin kanssa.

Osallistuin nimittäin valokuvaaja ja kouluttaja Tiina Puputin vetämään Kuvalla on viesti -koulutuspäivään Rautalammin Sillankorvassa. Hän neuvoi, että jos kuvaa useampaa henkilöä, heidät tulisi asetella siten, etteivät kaikki kädet näy. Hyvä nyrkkisääntö on yksi käsi päätä kohden. Se rauhoittaa kuvaa ja kohdistaa huomion tärkeämpiin asioihin. Myös käden asennolla on väliä. Kun sen kapeampi puoli on kameraan päin, se ei näytä kuvassa kohtuuttoman isolta.

Ja kädet on vain pieni yksityiskohta kuvan rakentamisessa. On kiinnitettävä huomiota myös kuvattavan pään asentoon, katseen suuntaan, ryhtiin ja niin edelleen. Ja jo ennen kuin alkaa ohjeistaa kuvattavaa, karsitaan ja täydennetään kuvassa näkyvää ympäristöä niin, että sekin puhuu täydellisesti halutun viestin puolesta.

Tällainen yksityiskohtainen ja aikaavievä valokuvan rakentaminen sopii yritysviestintään, ja toisinaan myös lehtimaailmaan. Uutismaailmaan se ei välttämättä taivu. Toki siinäkin viestinnällisen kuvan ohjeet on hyvä pitää mielessä.

Olen huomannut, että oma kuvaaminen elää hyvin paljon tilanteen mukaan. On kuvattavia, jotka jähmettyvät patsaiksi kameran nähdessään, vaikka vielä hetkeä aikaisemmin he olisivat puhuneet rehvakkaasti ja hauskan vapautuneesti. On täysi työ saada heistä muita kuin pönötyskuvia. Tai enemmän kuin kaksi kuvaa! Kerran jos toisenkin on joku isäntämies tokaissut, että eikös se jo riitä, kun olen ehtinyt ottaa pari kuvaa. Ja minulle se on ollut vasta verryttelyä: kuvakulman hakemista ja taustojen tarkastelua. Siinä tilanteessa ei tule mieleen puuttua käsien asentoon. Kunhan edes ilme olisi sinnepäin. On tietysti myös heitä, jotka antavat kuvaajalle aikaa. Silloin pääsee varmemmin onnistuneeseen lopputulokseen.

Jokainen kuvaa myös persoonallaan. Siinä missä toinen järjestää tilanteita ja ohjailee kuvattavaa lähes millintarkasti, niin toinen haluaa pysytellä piilossa ja nappaa oivaltavan otoksen lennosta. Eikä kumpikaan työtapa liene toista parempi. Ne vain sopivat eri tilanteisiin.

Mutta yhtä kaikki. Jos antoisan koulutuspäivän tunnusmerkki on se, että se herättelee havainnoimaan ja ajattelemaan, niin tämänviikkoinen onnistui siinä täydellisesti. Kiitos siis mainio luennoitsijamme. Ja kiitos Marita hienon päivän järjestämisestä.

Freetoimittajan työ on elämäntapa. Kun työtä on, sitä tehdään. Kun työtä on liikaa, sitä tehdään liikaa. Päivävuoro kääntyy kahvikupin jälkeen iltavuoroksi ja iltavuoro kahden kahvikupin jälkeen yövuoroksi. Sitä ei lasketa, että nyt jutusta saa verojen, yrittäjäeläkkeen ja muiden kulujen jälkeen vielä kohtuullisen tuntipalkan, ja jätetä työtä siihen. Ei, työ tehdään loppuun asti, maksoi mitä maksoi.

Ja mikä siinä on, että vaikka töitä painaisi välillä useammassa vuorossa, lopussa tahtoo tulla kiire. Pahimmassa tapauksessa sitä piisaa deadline-minuuteille saakka. Nopean aikataulun vuoksi omia juttuja on nimittäin toisinaan toimitettava eteenpäin hieman keskeneräisinäkin. Ainakin asiavirheitä jutuista saattaa vielä löytyä. Niitä pääsee toki korjaamaan, mutta työ voi jäädä viime tinkaan jo haastateltavien kiireiden takia.

Viime hetken korjaukset saavat sydämen tykyttämään. Korjaan virheet. Onko juttu vielä jouheva? Ja entä se oikeinkirjoitus? Naputtelinko kirjaimet oikein? Ovatko sanat oikeassa järjestyksessä? Vähän hiomista. Ehkä se nyt on hyvä. Sen on oltava. Kuittaus päätoimittajalle. Ja pian taittajalta tulee viesti: Painoon meni!

Itsellä menee hetki, ennen kuin tajuaa, ettei enää ole kiire. Päivien työt on nyt tehty. Mieli ei kuitenkaan ihan heti toivu, vaan pyörittelee tapahtunutta; ainakin tuli annettua parhaansa. Teki niin hyvät jutut, kuin se siinä ajassa oli mahdollista.

Samalla alkaa jo haikailla takaisin normaaliin elämään. Ensin kuntosalille ryhdistämään koneen ääressä notkunut kroppa. Sitä kaipaa myös ulkoilua, tilaa ympärilleen. Ja mikä lisäksi on hienoa: ehtii taas lukea lehtiä ja kirjoja. Ehkäpä perhekin saa jälleen kunnon kotiruokaa, ei vain jotain, mitä jääkaapista sattuu löytymään. On ihanaa puuhailla kotitöitä ja olla enemmän läsnä.

Mutta eipä arkisia askareita osaisi niin paljoa arvostaa, jos niille olisi aina aikaa. Tervetuloa siis vain uudet kiireet!

Jotta voisi kehittyä työssään, tarvitaan sekä tuuppausta että toppuuttelua. Alussa tuuppaus on tärkeintä. Se voi jopa sysätä tietylle uralle. Muistan vieläkin lukioaikaisen äidinkielenopettajani Helena Laihon, jolta ei tahtonut saada hyviä ainekirjoitusnumeroita, ei sitten millään. Kerran hän jätti jopa aineeni arvioimatta. Pyörittelin ihmeissäni takaisin saamaani konseptipaperia, josta ei löytynyt numeroa. Lopulta luin kommentit ”En voinut antaa arvosanaa, sillä minusta tämä ei vastannut aihetta. Teksti kuitenkin osoittaa kykysi havainnoida, ajatella ja kirjoittaa. Ei siis syytä huoleen.” Olin häkeltynyt, ja mielissäni. Kommentti antoi minulle paljon enemmän kuin arvosana olisi antanut. Aineeni on vieläkin tallessa äidin luona olevassa pahvilaatikossa, yhdessä Fredriksonin ylioppilaslakin ja mummolta saamani säästöpupun kanssa.  

Sittemmin toimitustyökoulutuksessa kouluttaja Heli Järvinen sanoi minulle erään harjoitustyön päätteeksi, että minussa on toimittaja-ainesta. Niin ikään lehtiavustajakurssin opettaja Pirjo Santonen kehotti minua useita kertoja lähettämään kirjoittamani kolumnin lehteen julkaistavaksi. Se jäi silloin tekemättä, mutta myöhemmin Persilja ystävänpäivälahjaksi on julkaistu Savon Sanomissa.

Toppuutteluakin tietysti tarvitaan – ja sitä tulee joka tapauksessa. Äitiyslomien aikaan kirjoitin innokkaasti pieniä tarinoita perheemme elämästä. Ne kasvoivat lapsiperheen kohtaamien yllättävien ja hullunkuristenkin tapahtumien kuvailun kautta laajempiin pohdiskeluihin. Tarjosin pakinasarjaani erääseen lehteen, mutta koko nivaska palautui ystävällisten sanojen saattelemana takaisin. ”Näillä ei ole journalistista arvoa” saatteessa luki. En tarjonnut tarinoita enää muualle.

Mielen pitää nöyränä myös toimittajan arki. Kirjoittaminen on aloitettava aina alusta. Oikotietä ei ole. Edessä on tyhjä, valkoinen paperi, joka odottaa täyttämistä. Ja vaikka se paperi täyttyisi joka kerta, voi vaarana olla, että työn tekee aina samaan tapaan. Silloin tarvitaan jälleen toppuuttelijaa, nyt herättelijäksi ja kyseenalaistajaksi.

Osallistuin viime viikolla Journalistiliiton järjestämään nelipäiväiseen Tarinallisuuspajaan. Kouluttautuminen osoittautui aiheelliseksi. Siellä sai suoraa palautetta kirjoittamastaan jutusta. Antoisaa oli myös kuunnella pitkän linjan ammattilaisia, toimittajia, kirjailijaa, tutkijaa ja dramaturgia, jotka kaikki valottivat tarinallista kirjoittamista omalta kantiltaan. Oli ilahduttavaa saada omille ajatuksilleen vastakaikua, mutta yhtä tärkeää oli huomata, että on myös toisenlaisia tapoja nähdä maailmaa ja tehdä työtä.

Koulutuksen myötä oma paikkani ehkä vahvistuu, ehkä asemoituu hieman uudelleen tai ehkä terävöityy. En tiedä vielä. Aika sen näyttäköön.

En ollut uskoa näkemääni. Olinko nyt varmasti keskellä peltoa? Ympärillä kohosi nimittäin havukartioita, -palloja ja -pylväitä. Ja kun katsoin tarkemmin, hämmästyin entisestään. Eräässäkin kartiossa helma heilui mustakuusena, keskiosa loisti kultakuusena ja latvan kruunasi vielä purppurakuusi.

Kyllä, olin pellolla, lappeenrantalaisen taimiston mailla. Sen isäntä Pekka Rantanen oli saanut kaikki nuo ihmeellisyydet aikaiseksi varttamalla, liittämällä puuhun toisen puun oksan. Ja kun hän alkoi kertoa työtavoistaan, ei puissa ja tikkailla kiipeily ollut vielä mitään. Välillä tarvittiin nosturiautoa, aivan tyyntä säätä ja apumiestä, jotta varttaminen suuren puun latvaan saattoi onnistua. Mitkä tarinan ainekset! Tästä jutusta ei tulisi henkeä puuttumaan, ajattelin jo tuolloin juttukeikalla.

Toisinaanhan tulee lukeneeksi puutarhajuttuja, etenkin pihaesittelyjä, joista ei jää mitään mieleen. Ne toistavat jo aiemmin luettua. Toimittaja ei ole saanut puhallettua niihin henkeä, niin kuin kollegani sanoo.

Tai jos pihat vain oikeasti ovatkin toistensa kaltaisia? Ei, eivät ole. Asuntomessupihat voivat olla samanlaisia, niin kuin tänä vuonna Mikkelissä, jossa lähes kaikki pihat olivat kuntan peitossa. Mutta muutoin harva tarhuri rakentaa puutarhansa vain muodin mukaan.

Eläköön omaperäisyys ja oman tiensä kulkijat. Sellaisista toimittajat tykkäävät.

Juttuni erikoisista havupuista ilmestyi toissaviikolla. Se on nyt myös kotisivujeni näytejuttuna Tekstit-osiossa.

Millainen on hyvä valokuva? Olen eräällä kuvakurssilla määritellyt hyvän valokuvan sellaiseksi, jossa on ajatusta. Nyt voisin laajentaa määrittelyä: siinä on ajatuksen lisäksi tunnetta. Hyvä kuva pysäyttää.

Näitä mietin, kun sain toimia arvioitsijana Sisä-Savon kameraseuran tämän vuoden kuvakisassa. Meidän pieneen, kahden hengen raatiimme kuului myös luontokuvaaja naapuripitäjästä, Timo-Heikki Varis. Olemme arvioineet kuvia yhdessä aiemminkin, tuolloin piiritason kilpailussa muutama vuosi sitten, jolloin tiimiimme kuului myös valokuvausalan opettaja.

Olikin taas ilahduttavaa pysähtyä kuvan äärelle. Vaikka nykyaika tulvii kuvia ja tietää olevansa niiden suurkuluttaja, niin siitä huolimatta tai juuri siksi, sitä liian harvoin kunnolla pysähtyy katselemaan kuvaa ja kuulostelemaan sen herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tällä erää jotkut arvioitavat kuvat olivat seesteisiä ja levollisia, niihin teki mieli jäädä. Joku taas sai aikaan inhon väristyksiä – miten taitava se siinä olikaan. Monet kuvat vetivät suupieliä ylöspäin: joko saman tien tai hetken kuluttua, kun oivallus ehti mukaan. Eräs mustavalkokuva tulvi värejä, tuoksuja ja ääniä. Vastaan tuli myös otos, joka pysäytti pitkäksi aikaa katsomaan, menemään itseensä.

Toiset valokuvat olivat vahvoja väreineen ja muotoineen, toiset hentoja hetken piirtoja, joku tyylikkään toteava. Miten rikas maailma niistä välittyikään.

Antoisaa oli myös keskustella kuvista toisen kanssa. Oli jännä huomata, kuinka paljon enemmän tietoa luontokuvaaja sai irti esimerkiksi lintukuvista kuin minä. Mutta lopulta tietokaan ei auta, jos kuva ei sytytä. Kilpailussa ei riitä, että kuva dokumentoi luontoa, siinä on oltava persoonallista otetta ja omaa näkemystä. Olimmekin yllättävän yhtä mieltä kilpailun luontokuvista, vaikka katsoimme niitä tyystin eri kokemusten kautta.

Kilpailun helmet erottuivat helposti, mutta parhaiden kuvien laittaminen järjestykseen olikin jo kinkkisempää. Lopulta ne voittajatkin oli vain ratkaistava. Eipä voi muuta sanoa kuin kiitos. Oli ilo pysähtyä.

Kun heinäkuu kääntyy elokuuksi, tulee kalenterin sivuilla yhä useammin vastaan deadline-päiviä.  Silloin on aika ryhdistäytyä. On jätettävä kotiaskareet, vaikka ne suloiset päivät, kun saattoi heittäytyä jynssäämään mattoja, pakastamaan mansikoita tai poimimaan mustikoita vailla työhuolen häivää, olivatkin mukavia. Ei auta: työpöytä kutsuu. To do -listaan jäi ruksaamattomia töitä. Niistä on hyvä aloittaa. Tai tästä blogista.

Nyt kesällä julkaistiin juttuni Kova kytö tatamille, joka kertoi jujutsun harrastamisesta. Se juttukeikka olikin erilainen kuin muut. Sain nimittäin yllättäen 15-vuotiaan, kesälomaansa viettävän tyttäreni mukaan keikalle. Kiinnostiko laji, entinen kotikaupunkimme vai äidin työ? Joka tapauksessa olimme eräänä kesäkuisena iltana tatamin reunalla kuuntelemassa ja katselemassa, kun kaksi mustavöistä ohjaajaa esitteli tätä japanilaista itsepuolustuslajia.

Kotimatkalla olikin virkistävää, kun sai jakaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä toisen kanssa. Mikä sinusta oli kaikkein mielenkiintoisinta? Mikä hämmästytti? Mitä et tiennyt ennestään? Tavallisesti kysyn näitä asioita itseltäni ennen kuin alan muotoilla juttua. Nyt sain kuulla toisenkin henkilön vastauksia. Vielä oikolukuvaiheessa tyttärestäni oli apua, kun häneltä tuli tekstiin joku terävä kommentti.

Jossain vaiheessa tyttö ihmetteli, miten nuo kaikki kuullut ja nähdyt asiat saa tiivistettyä sujuvasti yhteen juttuun. Sitä muuten monet haastateltavatkin ihmettelevät. Sanovat, että kyllähän sitä puhetta tulee, mutta kun pitäisi kirjoittaa olennaisin… No, se on sitä toimittajan ammattitaitoa. Kirjoittaa niin, ettei jutussa ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Kun myöhemmin kysyin, lähtisikö assistenttini toisellekin keikalle, vastasi hän, että voisi lähteä, ainakin jos haastattelisin Justin Bieberiä, Isac Elliottia tai Bring Me The Horizonin Oliver Sykesiä.

Toinen assistenttini, tunnollinen oikolukijani on armeijan maastoväreissä. Varuskuntaan äiti ei sentään lähetä juttujaan oikoluettavaksi, vaikka poika lupasi lukea sielläkin, jos jutuilla ei ole tulenpalava kiire. Ei ole, ainakaan kaikilla, kun nyt aloitan työt.

Luin vastikään lehtijutun, jossa vilahteli seuraavia sanoja: digitalisaatio, digitaalisuus, digikunta ja digimuutostarpeet. Kun samaa juttua oli vielä ryyditetty robotisaatio-, innovaatiopotentiaali- ja eksistentiaalinen kriisi -sanoilla, oli lukeminen loppua kesken. Sinnittelin kuitenkin loppuun, sillä itse aihe on paitsi ajankohtainen myös mielenkiintoinen.

Vaikka joka jutulla on lukijansa ja joka tyylillä arvostajansa, en voinut olla ajattelematta, että kyseisestä aiheesta voisi kirjoittaa yleistajuisemmin, ja ehkä myös ihmisläheisemmin. Ainakin joka torppaan postitettavassa lehdessä. Alan julkaisut olkoot asia erikseen.

Tuli mieleeni, että digijutut jos mitkä kaipaavat tunnetta. Sitä, kuinka jäyhä korpien mies ottaa ensimmäistä kertaa yhteyttä kuntaan chatin välityksellä. Tai sitä, kuinka iänikuisiin rutiineihin tottunut kunnan virkamies jännittää toisessa päässä vastatessaan yhteydenottoon.

Pelkkä digisitä ja digitätä jättää kylmäksi. Eikä ainakaan puhu asian puolesta.

Entä jos metsien mies tuotaisiin juttuun ja chat-yhteyden saatuaan hänen jäyhillä kasvoillaan pilkahtaisi hymynkare? Tai entä jos virkamies tuntisi itsensä sankariksi rohkaistuessaan kokeilemaan jotain uutta? Tarjolla olisi samaistumiskohteita ja tarttumapintaa. Kenties lukijakin uskaltaisi ottaa sen chat-yhteyden eikä luikkisi mahdollisimman kauas kaikesta, mikä kuulostaa digiltä.

Pääsinpä taas mainioille jutun juurille. Näin sain todeta, kun kirjoitin ennen pääsiäistä paikallislehtijutut. Osa niistä ilmestyi vasta eilen.

Tapasin muun muassa agilityharrastajan, joka kertoi huippu-urheilijakoiransa elämästä. Siihen kuuluu treenejä, kisamatkoja sekä valmentajan, hierojan ja osteopaatin tapaamisia.

Taikuri puolestaan jutteli, kuinka hän harjoittelee yhtä taikatemppua vähintään kolme kuukautta saadakseen lavalla osakseen yleisön herkeämättömän huomion ja lopulta raikuvat aplodit.

Tapasin myös virkeän rouvan, joka paperitöitä ikänsä tehtyään ja eläkkeelle siirryttyään perusti yrityksen, opiskeli puutarhuriksi ja hallitsee nyt niin minikaivurin puikot, traktorin ratin kuin moottorisahan huollonkin.

Kaikissa näissä oli jutun juurta, johon tarttua. Ei tarvinnut muuta kuin haltioitua. Niin ja tietysti istua ja kirjoittaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että juttuun pitää saada tarinallisuutta. Minusta on kuitenkin tärkeämpää päästä jutun juurille. Sieltä kumpuaa tarinallinen juttu kuin itsestään.

Aina jutusta ei tahdo löytää sitä jotain. Silloin ei ehkä vain osaa tai uskalla kysyä haastateltavaltaan riittävästi, vaan keskustelu kiertää jo aiemmin kuullussa ja nähdyssä.

Se ei silti tarkoita, että sellaisesta jutusta tulisi huono. Sillä saattaa olla uutisarvoa, vaikkei se  tarinallisuuteen yltäisi.

Otanpa esimerkin. Lukija saa tiedon grilli-kioskin avaamisesta luettuaan aiheesta uutisjutun. Jos hän sen lisäksi lukee tarinaa siitä, kuinka paikan omistajalle grilli-kioskin avaaminen on hänen elämänsä suurin haave, johon hän rohkeni ruveta vasta vanhoilla päivillään, saattaa juttu liikuttaa lukijaa muutenkin kuin vain hampurilaiselle.

Reilu viikko sitten minä, Hytösen Anu ja Kuhmosen Sisko lähdimme jo aamutuimaan huristelemaan pikkuteitä kohti Lapinlahtea. Olimme saaneet kutsun osallistua tunnustustenjakotilaisuuteen. Neljän naisen porukastamme vain Nuutisen Mirja ei päässyt paikalle. Hän osallistui samaan aikaan Firenzessä taidenäyttelyn avajaisiin. No, kelpasi hänen sielläkin esitellä aikaansaannoksiaan.

Lapinlahdella saimme ottaa vastaan vuoden 2016 kotiseututeko -tunnustuksen. Se myönnettiin Vesannon kotiseutuyhdistykselle ja julkaisemallemme Vesanto-lehdelle. Kyseessä oli Pohjois-Savon kotiseutuyhdistysten liiton myöntämä maakunnallinen huomionosoitus.

Olemme ylpeitä lehdestämme, vaikka edustammekin vain pientä osaa siitä joukosta, joka on lehteä ahertanut. Se on nimittäin ilmestynyt jo viidenkymmenen vuoden ajan. Ei lainkaan huono saavutus, niin kuin ei sekään, että viimeiset viisi vuotta lehdestä on ilmestynyt perinteisen joululehden lisäksi myös kesänumero.

Muutama vuosi sitten lehden tekeminen oli vaarassa hiipua kokonaan. Ei auttanut muu kuin laittaa isompi vaihde päälle: panostaa ulkoasuun, kasvattaa sivumäärää ja tuplata julkaisujen määrä. Se kannatti, muuten ei oltaisi tässä.

Lehden tekemiseen on tuonut pontta myös selkeä teemoittaminen. Jokaisella numerolla on oma aiheensa, josta pyydetään paikkakuntalaisilta tarinoita, runoja, muisteloita, valokuvia ja piirroksia. Myös me toimittajat teemme juttuja kulloisestakin aiheesta. Sellaisia ovat olleet kylät, eläimet, puutarhat, käsityöt, kotitalous, vesistöt, urheilu ja vanhat koneet. Yllättäen aiheesta kuin aiheesta löytyy paikallista tietoa vaikka kuinka, ja miksi ei tosiaan löytyisi.

Itselleni sykähdyttävin teema on ollut vesistöt. Kirjoitin nimittäin silloin muutaman jutun Harinkaanlahdesta, paikasta, jossa asumme. Pääsin haastattelemaan iäkkäitä ihmisiä, kaivelemaan kotiseutuarkiston kuvia ja etsimään tietoa lehdistä ja kirjoista. Enkä ollut uskoa löytämääni: tällä samalla paikalla, joka nykyään on rauhan tyyssija, on vietetty hyvinkin vilkasta elämää.

Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tässä toimi satamakylä laivalaitureineen, rantamakasiineineen, osuuskauppoineen, kestikievareineen ja kaksine kahviloineen. Rannassa pysähtyivät suuret matkustajalaivat, muun muassa yli 200-paikkainen höyrylaiva Ylä-Keitele, joka kyyditsi niin hienostorouvat, työmiehet, Alkoon menijät kuin kirkkokansankin. Mukana kulkivat myös lehmät ja jyväsäkit.

Myöhemmin, kun liikenne siirtyi pyörien päälle, on satama nähnyt melkoisen rekkarallin. Parhaimmillaan yhden kesän aikana Harinkaanlahteen saatettiin laskea liki tuhat rekkakuormaa tukkeja, jotka edelleen siirtyivät varppaajien, tervahöyryjen tai proomujen kuljettamina eteenpäin. Ja totta: tuon ajan merkkejä näkyy maisemassa edelleen, nyt kun niitä osaa katsoa.

Olen asunut Vesannolla vakituisesti viisi vuotta, ja mikä onkaan ollut parempi tapa tutustua uuteen kotiseutuun kuin lehtien tekeminen.

Lapinlahdelta kotiin ajellessamme suunnittelimme innokkaasti kesänumeroa. Sen teemana on Suomi-romantiikka ja rakkaustarinat. Kotiseutu tulee valottumaan taas ihan uudesta näkökulmasta.

Sain lisätä listalleni tällä viikolla uuden lehden. Siihen ei olekaan kovin moni vielä kirjoittanut. Kyseessä on nimittäin maailman ensimmäinen UusiSavo Kuopio.

Tein lehteen peräti kuusi juttua aina kodin putkiremontista sohvan valintaan ja kartingista savolaiseen pelikeskukseen.

Pääsin myös haastattelemaan markkinointivalmentajaa ja ilmiömäistä esiintyjää Mikko Kalliolaa sekä pihavelhoksi itseään kutsuvaa hortonomi Tuula Murasta. Juttuja kirjoittaessani ihastelin heidän vahvaa työfilosofiaansa. Kalliolan tavoite on herätellä kuolleista, saada ihmiset innostumaan ja luottamaan itseensä. Muranen taas voimaannuttaa taikomalla kauniita pihoja ihmisten nauttia. Heistä on opiksi ottamista. Omalla työlläkin voi olla joku ylevämpi tavoite kuin vain se, että täyttää palstatilaa.

Ihastelin myös haastateltavien tapaa kouluttaa ja kehittää itseään jatkuvasti. Sellainen pitää nimittäin työintoa yllä. Tosin välillä into saattaa tilapäisesti laskea, kun uutta oppiessaan huomaa, ettei tässä niin valmiita oltukaan. Joka tapauksessa haastatteluista potkua saaneena päätin minäkin ilmoittautua erääseen koulutukseen.

Uusi kaupunkilehti ilmestyi sopivaan aikaan, sillä juuri tällä viikolla paikallislehdet ovat otsikoissa. Vuoden journalistinen teko myönnettiin nimittäin Jani Halmeelle, miehelle, joka on tilannut yli 160 paikallislehteä ja julkaisee niiden uutisten pohjalta viikoittaisen videokatsauksen Twitter-tilillään. Hänen mielestään paikallislehdet kertovat tärkeistä asioista, joita voisi hyvin nostaa valtakunnankin uutisiin.

Näinhän se on. Sen tiedämme me, jotka ahkeroimme myös paikallisiin julkaisuihin. Läheltä löytyy upeita tarinoita jaettaviksi. Parhaimmillaan ne koskettavat. Saavat jopa aikaan tekoja – muidenkin kuin toimittajan tekemiä.

Viime viikolla kirjoitin juttua tarinateatterista. Juttukeikka yllätti, myönteisesti. Olin jo haastatellut teatteriohjaaja ja sovittiin, että käyn vielä kuvaamassa, kun ryhmäläiset harjoittelevat. Tavoitteenani oli ottaa toiminnallisia kuvia. Kesken kaiken jouduin, tai itse asiassa pääsin, kertomaan ryhmälle päällimmäisiä tuntojani. He improvisoivat pienen, spontaanin tarinani näyttämölle. Oli jännittävä nähdä omat kokemukset toisten tulkitsemana. Melkein rupesi naurattamaan – niin huvittavalta tilanteeni ulkopuolelta katsottuna näytti. Lopulta juttukeikasta jäi hyvä tunnelma: minun pieni tarinani oli esityksen arvoinen. Se pääsi hetkeksi valokeilaan.

Vastaavia keikkoja, kun toimittajana olen päässyt osalliseksi, en vain sivustaseuraajaksi, on ollut toki muitakin. Viime syksynä lähestyin sammutuspeitto edessäni pientä palon alkua. Toisena hetkenä jo suihkuttelin käsisammuttimella samaista palopaikkaa. Tein alkusammutuskorttiin vaadittavia harjoituksia, vaikka alun perin minun piti tehdä vain juttu kyseisestä koulutuksesta. No, sain aikaiseksi sekä kortin että jutun.

Laviksesta juttua tehdessäni olin jo osannut varautua mahdollisiin ”ylimääräisiin kuvioihin”, sillä lavis-ohjaaja yllytti laittamaan kevyttä ylle. Haastattelujen ja kuvien ottamisen jälkeen minäkin heittäydyin tanssin vietäväksi. Ja se kannatti: ilmoittauduin pian ryhmään mukaan, ja sain lavatanssijumpasta itselleni tälle talvelle uuden harrastuksen.

Puutarhatoimittajanakin haikailen joskus kokemuksia. Ainakin olen yrittänyt perustella kasvihankintojani sillä, että minun pitää oppia tuntemaan ostamani kasvi ja että minun pitää päästä kuvaamaan sitä kaikessa rauhassa eri vuodenaikoina. Perusteluja ei omassa perheessä oteta ihan vakavasti. Mieheni onkin joskus vitsaillut, oma lehmä ojassa tietenkin, että voisin seuraavaksi hankkia moottorikelkan. Johonkin juttuun tarvitsisi varmasti sellaisestakin kuvaa.

Hukka pois ja virtausta tilalle sopii hyvin lehtijutun teko-ohjeeksi. Havahduin moiseen ajatukseen viime viikolla otsikoidessani juttuni juuri noilla sanoilla. En kuitenkaan ollut kirjoittamassa juttua lehtijutun tekemisestä, vaan Lean-valmennuksesta. Olin nimittäin käynyt seuraamassa, kuinka Pielavedellä kunnan työntekijät ja hoiva-alan yrittäjät valmistautuivat yhdessä sote-uudistukseen Lean-opein.

Juttukeikalla opin, että Lean juontaa vuoteen 1932 ja Toyotan perustamiseen. Tuolloin autoja piti valmistaa vähäisillä resursseilla. Autotehdas kehitti tuotantosysteemit, jotka alettiin myöhemmin tuntea Leanina. Oppeja sovellettiin ensin muualla teollisuudessa ja myöhemmin myös muilla aloilla.

Keskeistä Leanissa on se, että työtehtäviä kehitetään asiakkaan näkökulmasta: se työ, mikä ei tuota asiakkaalle arvoa, on hukkatyötä. Hukka pitää tunnistaa ja kitkeä. Sen sijaan tarvitaan virtausta ja palvelujen joustavuutta. Hmm… tämä kaikki sopii toimittajan työhön, mutta siis myös lehtijuttuun. Siitäkin joutaa kitkeä hukka ja se on hyvä saada virtaamaan.

Mikä sitten on lehtijutussa hukkaa? Ainakin turhat jaaritukset, toistamiset ja kiemuraiset ilmaukset. Ne eivät jouduta tarinaa, vaan päinvastoin hidastavat ja hankaloittavat lukemista. Lukeminen voi jäädä jopa kesken.

Entä milloin juttu virtaa? Silloin, kun sen lukemista ei malta lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kun asiat seuraavat jouhevasti toisiaan, tunteet vaihtuvat ja ajatukset kasvavat.

Tarinallisen kirjoittamisen kouluttaja Maria Lassila-Merisalo sanoi taannoisessa tilaisuudessa, että jopa väliotsikot häiritsevät jutun virtausta. Ne pysäyttävät lukukokemuksen ja saattavat paljastaa tulevaa ennen aikojaan. Se on totta.

No, lehtijuttuja luetaan usein myös silmäillen, pala sieltä, toinen täältä. Silloin nasevat otsikot voivat vietellä lukemaan koko jutun. Toimittaja noudattaa väliotsikoinnissa tietysti lehden tyyliä, mutta virtausta voi silti kehittää. Ja sitä hukkaa kitkeä.

Kirjoittamisessa parasta on aloittaminen ja lopettaminen. Enkä tarkoita tällä nasevan otsikon ja houkuttelevan ingressin keksimistä tai loppuhuipennuksen löytämistä, vaan puhun koko kirjoitusprosessista.

Minulla se etenee seuraavasti. Alussa nappaan kynän käteen, otan lehtiön syliin ja asetun mukavasti löhötuoliin. Saatan kirjoittaa aiheeseen liittyviä yksittäisiä sanoja tai irralliselta tuntuvia lauseita. Yhdistelen niitä, hahmottelen ja luonnostelen. Annan ajatusten tulla ja sydämen viedä. Tunnen kuinka kaikki on mahdollista. Voin tehdä mitä vain. Lopetan työstämisen vasta, kun näen kokonaisuuden ja siinä punaisen langan.

Kun sitten siirryn työpöydän ääreen, seuraa kirjoittamisen tylsin vaihe. Lennokas käsialani vaihtuu koneen naputteluun ja maailmoja syleilevä tunne joskus sitkeäänkin puurtamiseen. On ratkaistava monta pientä tekstiin liittyvää ongelmaa, mikä pitää tietysti omalta osaltaan virkeänä. On muun muassa makusteltava sanoja, mietittävä lausejärjestystä ja suunniteltava kappalejakoa. Samalla ajattelu ja teksti selkiytyvät. Myös tieto siitä, että onni odottaa lopussa, vie eteenpäin.

Valmis työ kiittää tekijäänsä, vaikka se ei aina olekaan sitä, miksi sen alussa kuvitteli. Ehkä siitä tulikin enemmän. Silloin onni on ylimmillään. Mutta lopputulosta ei koskaan tiedä, ellei ensin aloita.

Aina tällaiseen kirjoitusprosessiin ei ole aikaa, vaan kynäily ja suuret ajatukset on jätettävä sikseen ja ryhdyttävä suoraan kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Sellaistakin syntyy, mutta vaarana on, että kiireessä teksti jää hengettömäksi. Silloin siitä puuttuu se hitaan kirjoittamisen mukanaan tuoma onnen tunne.  

Ikäinstituutin tutkija Erja Rappe on sanonut, että kestävän onnen saavuttaa, kun käyttää yhtä aikaa käsiä, päätä ja sydäntä. Hän puhuu puutarhanhoidosta, mutta yhtä hyvin hän voisi tarkoittaa kirjoittamista.

Osallistuin tällä viikolla myyntikoulutukseen. Siellä opimme kuinka markkinoida lehteä ilmoittajille ja mainostajille. Vaikka päivä ei tarjonnutkaan täsmäkoulutusta juuri omaan työhöni, huristelin paikalle, kun kutsuttiin. Eikä sitä ole tarvinnut katua. Päinvastoin.

Päivän anniksi olisi riittänyt jo yksistään se, kun välillä sai nauraa maha kippurassa ja välillä taas vakavoitua lähes kyyneliin saakka kouluttaja Mikko Kalliolan päästessä vauhtiin. Mutta kun päivän päätteeksi huomasin vielä ajatusteni hakeutuvan uusille urille, ei koulutus olisi voinut olla osuvampi.

Kouluttaja totesi, että nykyään huippumyyjiksi tulisi palkata lähihoitajia. Heillä on työhön tarvittavaa empatiakykyä. Tuotetta ei nimittäin myydä kertomalla sen ominaisuuksista, vaan myyjän on osattava asettua ostajan asemaan ja ratkaistava hänen ongelmansa. Joskus tuote voidaan jättää jopa myymättä, jos se on ostajan edun mukaista. Tärkeintä on luoda luottamuksen ilmapiiri ostajan ja myyjän välille.

Ja kuinka tuo ilmapiiri luodaan? Kalliolan mukaan siten, että on itse avoin.

Luottamuksen ilmapiiri sopii paremmin kuin hyvin myös omaan työhöni ja nimenomaan haastattelutilanteeseen. Voisiko toimittaja siis ottaa oppia taitavasta myyjästä? Minun mielestäni voi. Toimittajan avoimuus on kuuntelemista, myötäelämistä ja joskus jopa sitä, että kertoo jotain itsestäänkin. Tietty tuttavallisuus ei välttämättä vie kykyä arvioida kriittisesti kuulemaansa ja näkemäänsä.

Näiden ajatusten innoittamana on sanottava, että koulutus kannattaa, aina. Vuosi on alkanut muutenkin mukavissa merkeissä juttuja kirjoittaen ja uusista sopien. Tällä viikolla myös aloitamme Eskelisen Kirstin kanssa ruokakuvaukset. Tervetuloa uusi vuosi uusine kokemuksineen ja ajatuksineen.

Kuulin melkoisen opin. Toimittaja saisi käyttää vain kolmea verbiä kuvaamaan haastateltavansa puhetta. Ne ovat: sanoa, todeta ja kertoa. Suositeltavinta on käyttää sanoa-verbiä, mutta joskus voi höllentää otetta ja naputella todeta- tai kertoa-sanan. En siis voisi kirjoittaa, että Liisa hämmästelee, Matti miettii, Pekka aprikoi tai että Teija iloitsee. Pitää kirjoittaa, että Liisa sanoo, Matti sanoo, Pekka sanoo ja Teija sanoo.

Perustelu moiselle ohjeelle on se, että toimittaja käyttää muuten liikaa valtaa. Hän määrittelee haastateltavansa, vaikka ei edes tunne häntä esimerkiksi tunnin keskustelun perusteella.

No eipä tietenkään tunne. Uskallan silti sanoa, että Pekka aprikoi, jos hän haastattelutilanteessa punnitsee vaihtoehtoja. Tai rohkenen väittää, että Teija iloitsee, jos hänellä on suu korvissa ja silmissä ilo. En määrittele tai leimaa Pekkaa sen enempää kuin Teijaakaan. Kerron mitä he tekevät, en mitä he ovat.

Mutta rajansa toki kaikella. En käyttäisi yleisjutussa verbejä ärjyy, kitisee, vaikeroi tai hihkuu, vaikka rikas kielemme antaisi niihinkin mahdollisuuden.

Jospa ohje olikin tarkoitettu vain tiukkojen, asiapitoisten uutisjuttujen kirjoittamiseen. Tai ehkä sillä halutaan ravistella toimittajaa pohtimaan kirjoitustapojaan. Tai kenties sillä vain muistutetaan, että sitaatin voi antaa puhua puolestaan, eikä kuvailevaa johtolausetta aina tarvita. Muuten en sitä ymmärrä. Elävästi kirjoitettuihin henkilöjuttuihin ohje ei ainakaan päde, sanoo oppineemmat mitä tahansa.

TV-kriitikko ja kolumnisti Marko Ahonen ihmetteli samantapaista asiaa 15.11.2016 Savon Sanomissa julkaistussa Olen nainen jos haluan -jutussaan. Hän kirjoittaa tiettyjen piirien keksineen, ettei kukaan saisi kertoa luovassa työssään sellaisista ihmisistä, joiden elämää ja kulttuuria hän ei omakohtaisesti tunne. Se on kuulemma kulttuurista omimista ja pahasta jos mikä. 

Ahonen on toista mieltä: ”Jos tämä aika jotain tarvitsee, niin enemmän kulttuurista omimista. Se nimittäin tarkoittaa taitoa asettua toisen ihmisen nahkoihin. Se taas tarkoittaa kykyä tuntea empatiaa.”

Ohje verbien rajaamisesta kolmeen ja kielto kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ovat samaa sarjaa kuin se, että pitäisi puhua pyykkipojan sijaan pyykkihenkilöstä. Sellaistakin olen kuullut. Mutta sehän on sentään vitsi. Vai onko?

On aina mukava katsoa, miltä oma työ lehdessä näyttää. Viime viikolla ilmestyivät juttuni Oma Pihassa, Viherpihassa ja Journalistissa. Erityisen iloinen olen Suunnittelematta paras -jutusta. Haastattelemallani Päivi Laitisella on asennetta vaikka muille jakaa. Ja Petri Jauhiainen teki taidokasta työtä kuvatessaan Päivin vauhdissa. Kyllä täällä osataan!

Juttuun pääsee tutustumaan nyt myös kotisivujeni linkin kautta kohdasta Tekstit.

Toimittajan paras kaveri on oikolukija. Kaikkia juttuja ei aina ehdi pyöräyttää oikolukijan kautta, mutta jos ei ole kiire, niin mielelläni sen teen.

Esimerkiksi viime viikolla sain kirjoittamani tekstin bumerangina takaisin ja kommentin: Rakenne ei toimi. Vasta kun toimittajakollegani oli sen sanonut, näin itsekin, mistä jutussa kiikasti. Ei auttanut muu kuin alkaa jumpata tekstin kanssa: venyttää sitä yhdestä paikasta, ottaa pois toisesta, muokata rakennetta uuteen uskoon. Ja totta: jutusta tuli paljon parempi.

Myös poikani on korvaamaton oikolukija. Hän löytää virheitä ja osaa antaa palautetta. Kun hän sanoo ”Juttu on tosi hyvä” tai ”Tämä ei nyt ollut parasta sinua”, niin tiedän niissä olevan perää.

Liekö poika kerran tuntenut lievää myötähäpeää, kun hän luettuaan paikalliseen lehteen aikomani Kyllä Cadillacin kyydissä kelpaa -jutun tokaisi: ”Onneksi meillä on eri sukunimet.” Sen taas panin 17-vuotiaan huumorin piikkiin, kun hän kerran virnuili jutussa olleen yhden pahan virheen. Ihmetellessäni, että mikähän se mahtaa olla, poika vastasi: ”Se, että juttu on kirjoitettu.”

Aina ei oikolukijankaan vaivannäkö auta. Teksti oli jo lähtövalmiina, kun aloin pyöritellä sitä vielä näytöllä. Huomaisin, että sieni-sana toistuu siinä tuon tuosta. Poistin niistä jo yhden ja mietin sille synonyymiä. En kuitenkaan keksinyt mitään tyyliin sopivaa, ja ajattelin, että antaa olla. Toimituksessakin jo odottavat työtäni. Naputtelin nopeasti sieni-sanan takaisin ja pistin tekstin menemään. Tai niin ainakin luulin tekeväni. Muutama päivä myöhemmin luin lehdestä, kuinka sienineuvoja aikoo esitellä seiniä.

No, näitä sattuu. Olemmekin toisen toimittajakollegan kanssa vitsailleet, että kokoamme vielä huvittavimmat kommelluksemme muistelmateokseksi. Aineistoa karttuu koko ajan.

Haastattelin muutama päivä sitten eräässä tapahtumassa Syyriasta paennutta ja viime keväänä Sisä-Savoon kotiutunutta perhettä. Perheen isä kertoi, että heidän suurimpia huoliaan tulomatkan jälkeen ja väsymyksen hellittäessä oli se, miten heihin suhtaudutaan pienellä paikkakunnalla. Huoli osoittautui turhaksi. Mies kertoi, että jos heidän tukenaan aiemmin olikin oma perhe, niin nyt oli koko kylä. Pieni kunta oli ottanut heidät avosylin vastaan.

Itse en sitä edes ihmetellyt. Perhe oli valloittava. Nuoriso halusi esiintyä, ja he lauloivat ja tanssivat tapahtumassa. Ja hyppäsivätpä heidän vanhempansakin spontaanisti estradille puhumaan ja tanssimaan. Heidän kaikkien kasvoilla näkyi hymy ja silmissä ilo, menneistä huolimatta. Kuka heistä ei olisi pitänyt?

Perheen tapaaminen jotenkin sinetöi blogin aiheen, jota olin miettinyt. Nimittäin vieraiden ihmisten kohtaamisen. Se toistuu toimittajan työssä harva se päivä. Silti se aina vähän jännittää. Usein jännitys kuitenkin haihtuu ensimetreillä, kun pääsee jutustelun alkuun. Toiset puhuvat avoimesti ja vuolaasti, toisilta tietoja saa nyhtää. Mutta oli miten oli, haastattelu sujuu yleensä hyvässä ja arvostavassa hengessä.

Joku haastattelu on jäänyt erityisesti mieleen. Esimerkiksi se, kun menin kerran tekemään yritysjuttua. Hyvä kun olimme ehtineet kätellä, niin yrittäjä totesi tiukkaan sävyyn, että hän asettaa haastattelulle kaksi ehtoa. Ensinnäkin hän haluaa lukea jutun etukäteen ja toisekseen hän ei puhu mitään yksityiselämästään. Ajattelin, että näillä mennään, ja yritysjuttuahan minä olin tullut tekemäänkin. Myöhemmin, kotiin ajaessani mietin, että yrittäjähän oli lopulta itse ottanut puheeksi oman elämänsä kipeitäkin asioita. Ne eivät luonnollisesti päätyneet lehteen, eivät edes kuuluneet aiheeseen.

Melkoinen luottamuksen osoitus tuli myös evakkomummolta, joka lauloi minulle kauniin ja koskettavan, itse säveltämänsä ja sanoittamansa laulun. Enkä voinut olla kotona kehuskelematta, kun eräs mies luki minulle kirjoittamansa runon, vaikka silläkin kertaa teimme juttua aivan muusta kuin runojen kirjoittamisesta. Nuo ovat toimittajan tähtihetkiä, joita ei aamulla juttukeikalle lähtiessä osaa arvata ja joita myöhemmin muistellessa tulee hyvä mieli.

Joskus on tapahtunut niinkin, että tuntee olevansa haastateltavan kanssa niin hyvin samalla aallonpituudella, että on kiire kotiin kirjoittamaan juttua. Myöhemmin saattaa mieleen hiipiä pelko, että kirjoitinko nyt pohjimmiltani enemmän itsestäni kuin haastateltavasta.  

No entä sitten, kun toisen osapuolen kanssa ei synkkaa lainkaan? Niitäkin tilanteita voi tulla vastaan. Sitten vedetään rutiinilla, niin kuin eräs haastattelemani valokuvaaja sanoi. Hän suhtautui muotokuvaukseen intohimoisesti, ja niinä harvoina kertoina, kun hän ei saanut kontaktia kuvattavaansa, hän hoiti homman rutiinilla. Kirjoittaessa se tarkoittaa juttua, jossa kumpikaan ei anna itsestään mitään: haastateltava epäröi, eikä luota, ja jutun tekijä tuottaa tylsää peruskauraa. No, sekin riittää joskus.

Vuosia sitten meillä oli pojan kanssa tapana viettää museopäiviä. Tuolloin kiertelimme museoissa, välillä piipahdimme syömässä ja jätskillä, mutta sääntöjemme mukaan ostoskeskuksiin ei saanut päivän aikana harhautua.

Kuopiossa sukelsimme entisaikaan korttelimuseossa, ihmettelimme mammuttia luonnontieteellisessä ja ihastelimme satoja tauluja taidemuseossa. Jotkut tauluista olivat suuria kuin lakana. Mutta se, mikä meitä eniten säväytti ja minkä muistamme vielä vuosienkin jälkeen, oli teos nimeltä Hyvä ote. Emme olleet aluksi edes huomata sitä. Taiteilija oli naputellut museon seinään neljän tuuman naulan, kieputellut maalarinteipistä tikku-ukon ja pistänyt ukon roikkumaan käsillään naulasta. Teos oli pieni, vain noin kymmenen sentin pituinen. Ei siis ihme, että se oli jäädä isompien varjoon. Mutta voi mikä riemu, kun sen löysimme. Ja se huumori. Siinä oli hyvä ote.

Teos juolahti yllättäen mieleeni, kun ajattelin tämän ajan työelämää. Nyt jos milloinkaan työssä on tärkeää säilyttää hyvä ote. Se voi tosin olla vaikeaa, kun huoli toimeentulosta jäytää mieltä. Lehtiä siirtyy verkkoon, niiden ilmestymiskerrat harvenevat tai ne loppuvat kokonaan. Sähköpostiin ei enää tupsahda juttutilauksia entiseen malliin. Yhä vähenevistä jutuista on kilpailemassa yhä suurempi toimittajajoukko. Mutta kuitenkin: työstä on jaksettava nauttia.

Sami Yaffa sanoi vastikään Savon Sanomien haastattelussa, ettei musiikki saa olla vain työtä. Siinä pitää olla se alkuperäinen ilo ja innostus mukana. Sama pätee kirjoittamiseenkin. Jos et nauti siitä, nauttiiko lukijakaan?

Lopputuloksen ei tarvitse olla suurin ja näyttävin. Pienikin riittää, kun siinä on hyvä ote. Silloin se löytää paikkansa ja lukijansa.

Heinäkuu oli niin täynnä elämää, ettei siitä ehtinyt edes kirjoittaa. Oli pojan kesätyöjärjestelyjä, tytön rippijuhlat, lomamatka kauniiseen Riikaan, marjastamista, mattojen pesua… Niiden lomassa edistin töitänikin.

Elokuussa nautitaan vielä kesästä, joskin työtuoli kutsuu yhä useammin. Ja kamera kaulassa on ehdittävä vielä moneen pihaan ja puistoon taltioimaan kesätunnelmia. Myös Kirstin hedelmäkirjan kuvaukset jatkuvat kypsyvän sadon myötä. Vauhtia tuntuu siis mukavasti piisaavan elokuussakin.

Kesäkuussa yllätin itseni suunnittelemasta uutta marjatarhaa oikein ympyräsapluunoiden ja suhdeviivainten kanssa. Olin kaivanut esille työvälineeni siltä ajalta, kun vielä suunnittelin pihoja ja puistoja. No, yhdeksän lajikkeen ja yhdentoista taimen tarha tuli nyt mittatarkasti suunniteltua, toisin kuin moni muu paikka tontillamme.

Kovin ammattimaiselta touhuni ei sen sijaan näyttänyt, kun pyörittelin vanhaa, ruosteista tynnyriä pitkin tulevan nurmikaistaleen pohjaa. Kyllähän se multakerros tasoittui ja tiivistyi, vaikka työnjäljessä kieltämättä olisikin ollut toivomisen varaa. Joka tapauksessa nurmi jo hennosti vihertää.

Myös rautakanki ja lapio ovat olleet ahkerassa käytössä. Olen kangennut maan uumenista melkoisia kivenmurikoita, lapioinut ja kärrännyt multaa, istuttanut ja kastellut. Kun joku kohta valmistuu, toinen on jo mielessä. Omakotitaloasujan työsarka ei lopu koskaan, mikä on tietysti hyväkin asia.

Viime viikolla onnistuin irrottautumaan pihatöistä ja kirjoitin paikallislehtijutut. Puutarhajuttujakin on työn alla. Niissä liikutaan jo syksyisissä tunnelmissa.

Innostuin myös jatkamaan opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Uudelle koulutusjaksolle ilmoittautuminen oli helppoa, se onnistui klikkaamalla. Itse työ on edessäpäin. Kesästä ja puutarhatöistä saa siihenkin virtaa.

Takana työntäyteinen toukokuu. Kokosimme urheiluaiheisen, yli 70-sivuisen kotiseutulehden painokuntoon kuun puoliväliin mennessä, ja siitä jo reilun viikon kuluttua UusiSavokin oli lähdössä painettavaksi yli 50-sivuisena eli isompana kuin koskaan. Kuukauteen ei juuri muuta mahtunut kuin haastatteluja, kirjoittamista, kuvaamista ja oikolukua. Mutta myös mukavia kohtaamisia, innostavia ihmisiä, mukaansatempaavia tarinoita ja niin hienoja lauseita, että niistä joitakin soisi muistavan loppuelämänsä. Kun kaikki se oli koettu ja taltioitu, viimeinenkin piste pistetty ja juttu klikattu maailmalle, oli tyhjä olo.

Lähdin tutulle Lapinvuoren lenkille. Vastaan tulvi heleä vihreys, polun varrella valtoimenaan kukkivat metsätähdet ja ensimmäisenä tuoksumaan ehtinyt kielo. Sitä oli pakko kyykistyä nuuhkimaan… Kun enimmät tunteet oli tuuletettu vuoren laen avarissa maisemissa, saatoin kääntyä kotiin päin.

Kotona odottivat purkeissaan pitkiksi viruneet kurpitsat ja harventamista huutavat palmukaalit. Ne, joille olin tähän mennessä ehtinyt antaa vain vettä. Tyhjä olo alkoi täyttyä.

Välillä sitä juttuja tehdessä yllättää iloisesti itsensä. Niin kuin viime viikolla. Olin Pielavedellä juttukeikalla, kun puhelin soi. UusiSavosta kysyttiin olinko vielä paikkakunnalla ja tekisinkö saman tien toisenkin jutun. Kyse oli Päiväkahvivieraasta eli jutusta, joka syntyy, kun tapaa jonkun päiväkahvilla.

”Tuota noin… voinhan minä tehdä… ehkä… mutta… mistä ihmeestä sitä voi alkaa puhua tuntemattomalle?”

”Ihan mistä vaan, mistä nyt yleensäkin kahvilla syntyy keskustelua.”

Epäröin. Enhän minä juuri koskaan juttele kenenkään kanssa kahvilassa. Ostan kahvit, viivähdän hetken omissa aatoksissani, selailen korkeintaan paikallislehdet, kiitän ja poistun. Harvoin edes huomaan muita asiakkaita, ainakaan vieraammalla paikkakunnalla.

Joutuuhan sitä toimittajana tietysti lähestymään tuiki tuntemattomia ihmisiä harva se päivä, mutta nyt haastattelua ei ollut sovittu. Minulla ei myöskään ollut tarkoitus mennä kahville kamera kaulassa ja lehtiö kainalossa, mistä voisi arvata aikomukseni. Ei mitään muttia, päätin lopulta.

Huristelin lähimpään kahvilaan. Silmäilin jo ovelta pöydät: kolmessa istui asiakkaita. Nuo minua vanhemmat miehet näyttivät lupsakoilta. Kahvi mukaan ja heitä kohti. Ei kuitenkaan samaan pöytään, istuivatkin niin leveästi, mutta viereiseen, hollille, katse heihin päin. Hörpin kahvia ja kuulostelin. Puhuivat Pielaveden maatalousnäyttelystä… Mitä onko täällä ollut sellainenkin? Ennen kuin huomasinkaan olin samassa ringissä ja juttu luisti maatalousnäyttelystä korjarekeen, Kekkoseen ja ”keppimiehiin Laukkaseen ja Ruuskaseen”.

Tästäpä jo jutun saisi! Valokuvien ottamisen jälkeen riensin autolle ja soitin ensi töikseni lehden toimitukseen.

”Saako niitä päiväkahvivieraita olla kaksi?”

”Ilman muuta. Joko sinä haastattelun teit?”

”Jess.”

Kotiin ajaessani mietin, että taitaa ne suurimmat esteet olla omien korvien välissä. Kotona kirjoitin jutun, jonka nimeksi tuli Huonomuistisempi tarjoaa kahvit. Se ilmestyi eilen.

Kevättapahtumat jos mitkä piristävät elämää.

Viime viikolla osallistuin Pohjois-Savon freelancereiden tapaamiseen Kuopiossa. Sellaista ei ollut järjestetty aikoihin. Tilausta kokoontumiselle kuitenkin näytti olevan, sillä ilta vilahti kelloon katsomatta. Yhtäkkiä olikin jo aika lopetella jutustelu, vaikka puhumista olisi vielä riittänyt. Päätettiinkin tavata pian uudestaan. Tapaamisia on tarkoitus alkaa ryhdistää myös koulutuksilla.

Kevään puutarhatapahtumien sarja käynnistyi niin ikään Kuopiosta. Eilen nimittäin huristelin paikallisten yhdistysten järjestämille vuotuisille puutarhapäiville. Siellä Bertalan Galambosi luennoi hauskaan tapaansa uutuusyrteistä. Sain myös hankittua kaikki siemenet kevään ja kesän kylvöjä varten Hyötykasviyhdistyksen osastolta – itse asiassa ostin niitä taas enemmän kuin mitä huolellisesti laatimani kauppalista olisi luvannut.  

Parin viikon päästä on suuntana Tampere puutarhamessuineen ja ensi kuussa Viitasaaren vastaava tapahtuma. Pienempiäkin puutarhapippaloita on tiedossa… Ihanaa, oikein odotan niitä kaikkia. Niissä aina näkee ja kuulee uutta.

Kun kerroin pojalleni tämän blogikirjoituksen aiheen, hän tokaisi oitis 17-vuotiaan näsäviisaudella ”Ei vai? Sen kun alkaa näpytellä  N Ä K E M Y S.” Niinpä. Hakutulos ei silti välttämättä tyydytä. Sen sijaan nippelitiedon tarkistamisessa hakukone on omiaan. Mitkä olivatkaan islanninhevosen askellajit? Montako asukasta on Pielavedellä? Mikä on mäkiyhdistyksen virallinen nimi?... Viime viikollakin jouduin juttuja kirjoittaessani turvautumaan useamman kerran googlen apuun.

Ihailen niitä vanhan kansan toimittajia, joiden ei juuri tarvitse googlailla. He tietävät muutenkin. Ja jos heillä ei olekaan aivan viimeisintä tarkkaa tietoa, niin ainakin heillä on tuntuma asiaan. He eivät ainakaan haksahda uskomaan virheellistä hakutulosta.

Tuntuma tai näkemys syntyy vain ajan kanssa, kerrostumalla. Siihen tarvitaan nippelitiedon lisäksi omaa kokemusta ja ajattelua.

Muistan tapauksen siltä ajalta, kun työskentelin TE-keskuksen maaseutuosastolla tarkastajana. Pänttäsimme päähämme EU-valvonnoissa tarvittavia tietoja, muun muassa tuen saannin ehtoja. Eräs nuori tulokas oppi ne hyvin nopeasti ja hän näytti hallitsevan valtavan määrän tietoa. Sitä ihmetellessä yksi pitkän uran tehnyt virkamies totesi, että olipa nuori kollega tuoreine tietoineen kuinka noheva tahansa, puuttui häneltä näkemys. Niin, sitäkin tarvitaan monimutkaisia lakeja ja asetuksia tulkitessa ja tukipäätöksiä tehdessä. No, näkemystä alkoi hänellekin pikkuhiljaa karttua.

Maakuntalehdessä julkaistiin jokin aika sitten Lassi & Leevi -sarjakuva, joka piti saksia irti. Siinä pojanvintiö tarkasteli yhdessä tiikerinsä kanssa kelkan kuntoa. Kun he eivät löytäneet siitä turvavyötä, vilkkuja, jarruja eivätkä ohjausta, oli riemu ylimmillään. Wihuu… Ei muuta kuin hurjaa vauhtia viilettämään mäkeä alas. Mikä vapaus! Mikä vauhti! Samanlainen tunne on joskus kirjoittaessakin.

Vauhti hidastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun teksti pitää muokata julkaistavaan kuntoon. Työhuoneeseeni olen kehystänyt taulun, joka muistuttaa minua tuolloin oleellisesta. Siinä lukee ”Keep it simple.” Joskus tarvitaan tiukkaakin puurtamista, jotta tekstin saa selkeään muotoon.

Lopputulos useimmiten tyydyttää, onneksi. Mutta toisenlaisiakin tuntemuksia saattaa liikkua mielessä. Olen nuoresta tytöstä saakka kuljettanut mukanani lehdestä leikattua pientä piirrosta, joka löytyy tätä nykyä niin ikään työhuoneestani kehystettynä. Siinä taiteilija on rojahtanut voipuneena ja kaikkensa antaneena nojatuoliin. Vieressään hänellä on taulu, jonka hän on juuri saanut puserrettua valmiiksi. Taulun keskellä on piste ja vasemmassa reunassa suora viiva. Eikä muuta.

Olen viime aikoina ahkeroinut UusiSavon juttuja. Kerran kuussa ilmestyvä paikallislehti tarjoaa mukavaa vaihtelua puutarhajuttujen kirjoittajalle. On aina pieni yllätys, millaisia juttuaiheita osuu omalle kohdalle ja millaiseen tunnelmaan ne johdattavat. Mutta yhtä kaikki: kirjoittamaan pääsee, ja siitä elän.

Mieleeni tuli asia, joka on tärkeintä toimittajan työssä. Se ei ole oikeille kohdilleen asettuvat pilkut eikä edes kirjoittamisen taito, vaan kyky hämmästyä. Sillä mitä sitä kirjoittamaan, jos mikään ei pysäytä eikä kosketa.

Tällä viikolla ilmoittauduin parille puutarharetkelle. Keväällä suuntana on Tampere puutarhamessuineen ja kesällä Kainuu. Niitä odotellessa tätä loskaista ja liukasta aikaa sietää paremmin.

Nyt edessä on töistä vapaa viikonloppu. Ensi viikolla hämmästelenkin sitten hedelmäpuita ja amppeleita.

Duudsoneitten nelikosta HP ja Jarppi vierailivat eilen Vesannolla. He kävivät koululla puhumassa koulukiusaamisesta ja unelmiin uskomisesta. Eikä montaa viikkoa ole siitäkään, kun näyttelijä Eija Vilpas piipahti paikkakunnalla ilahduttamassa hulvattomalla esityksellään vanhuksia. Toimittajana pääsin seuraamaan näitä tapahtumia.

Vierailijoiden odottelu sähköistää mukavasti ilmapiiriä. Voi aistia sen hienoisen jännityksen, kun pian pääsee näkemään oman idolinsa, tai jos ei aivan idoliaan, niin ainakin kaikkien tunteman julkisuuden henkilön. Arkeen tulee hohdetta.

Odottelu palkitaan, ja esiintyjiltä saadaan niin iloa ja naurua kuin elämänuskoakin. Työssäni kuitenkin jatkuvasti huomaan, kuinka huimia tarinoita ja taitavia, sydämellään työtään tekeviä ihmisiä meidän ympärillämme on joka päivä. Arki näyttäytyy mielekkäänä, kun vain pysähdymme kuuntelemaan toisiamme.

Viikko on vierähtänyt joutuisaan. Työn alla on ollut pihajutun kirjoittamista, uuden jutun sopimista, arboristin haastattelua ja satoja, satoja ruokakuvia... Silmieni ohi on nimittäin vilahdellut toinen toistaan herkullisempia kuvia ruuista. Luonnollisesti mukana on ollut myös niitä epäonnistuneita räpsäyksiä.

Tapasimme Eskelisen Kirstin kanssa syyskaudella useita kertoja ottaen marja- ja sieniruokakuvia ensi kesän Iltalehden teemanumeroon. Samalla otimme kuvia myös Kirstin tekeillä olevaan hedelmäkirjaan. Tällä viikolla olemme käyneet lopunkin kuvasadon läpi. Olemme liikkeellä hyvissä ajoin - kiittelemme siitä varmasti vielä itseämme kevään kiireissä.

Viikolla ilmestyi vuoden ensimmäinen Journalisti. Lehden ilme oli valoisampi ja sisältö myönteisempi kuin aikoihin. Hyvä niin, sillä eivät asiat pelkällä synkistelyllä parane.

Iltalukemisena jatkuu toimittaja ja tietokirjailija Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri. Ajateltavaa tarjoaa sekin julkaisu.

Onpa mukava palata taas arkeen ja kunnon työrytmiin. Joulun ja uuden vuoden aikaan tuli otettua rennommin. Toki töitäkin sain aikaiseksi: Istuin monta päivää koneen ääressä pistämässä viimevuotisia puutarhakuvia ojennukseen. Nimettyinä niistä on nyt hyvä ammentaa. Myös opiskelut Jyväskylän avoimen yliopiston kielenhuollon koulutuksessa edistyivät aimo harppauksen.

Mutta nyt tilattujen puutarhajuttujen pariin. Kyllä, kesäiseen tunnelmaan pääsee hyvin näin paukkupakkasillakin. Ei tarvitse muuta kuin katsella valokuvia ja ottaa kynä käteen...