Välillä sitä juttuja tehdessä yllättää iloisesti itsensä. Niin kuin viime viikolla. Olin Pielavedellä juttukeikalla, kun puhelin soi. UusiSavosta kysyttiin olinko vielä paikkakunnalla ja tekisinkö saman tien toisenkin jutun. Kyse oli Päiväkahvivieraasta eli jutusta, joka syntyy, kun tapaa jonkun päiväkahvilla.
”Tuota noin… voinhan minä tehdä… ehkä… mutta… mistä ihmeestä sitä voi alkaa puhua tuntemattomalle?”
”Ihan mistä vaan, mistä nyt yleensäkin kahvilla syntyy keskustelua.”
Epäröin. Enhän minä juuri koskaan juttele kenenkään kanssa kahvilassa. Ostan kahvit, viivähdän hetken omissa aatoksissani, selailen korkeintaan paikallislehdet, kiitän ja poistun. Harvoin edes huomaan muita asiakkaita, ainakaan vieraammalla paikkakunnalla.
Joutuuhan sitä toimittajana tietysti lähestymään tuiki tuntemattomia ihmisiä harva se päivä, mutta nyt haastattelua ei ollut sovittu. Minulla ei myöskään ollut tarkoitus mennä kahville kamera kaulassa ja lehtiö kainalossa, mistä voisi arvata aikomukseni. Ei mitään muttia, päätin lopulta.
Huristelin lähimpään kahvilaan. Silmäilin jo ovelta pöydät: kolmessa istui asiakkaita. Nuo minua vanhemmat miehet näyttivät lupsakoilta. Kahvi mukaan ja heitä kohti. Ei kuitenkaan samaan pöytään, istuivatkin niin leveästi, mutta viereiseen, hollille, katse heihin päin. Hörpin kahvia ja kuulostelin. Puhuivat Pielaveden maatalousnäyttelystä… Mitä onko täällä ollut sellainenkin? Ennen kuin huomasinkaan olin samassa ringissä ja juttu luisti maatalousnäyttelystä korjarekeen, Kekkoseen ja ”keppimiehiin Laukkaseen ja Ruuskaseen”.
Tästäpä jo jutun saisi! Valokuvien ottamisen jälkeen riensin autolle ja soitin ensi töikseni lehden toimitukseen.
”Saako niitä päiväkahvivieraita olla kaksi?”
”Ilman muuta. Joko sinä haastattelun teit?”
”Jess.”
Kotiin ajaessani mietin, että taitaa ne suurimmat esteet olla omien korvien välissä. Kotona kirjoitin jutun, jonka nimeksi tuli Huonomuistisempi tarjoaa kahvit. Se ilmestyi eilen.
Välillä sitä juttuja tehdessä yllättää iloisesti itsensä. Niin kuin viime viikolla. Olin Pielavedellä juttukeikalla, kun puhelin soi. UusiSavosta kysyttiin olinko vielä paikkakunnalla ja tekisinkö saman tien toisenkin jutun. Kyse oli Päiväkahvivieraasta eli jutusta, joka syntyy, kun tapaa jonkun päiväkahvilla.
”Tuota noin… voinhan minä tehdä… ehkä… mutta… mistä ihmeestä sitä voi alkaa puhua tuntemattomalle?”
”Ihan mistä vaan, mistä nyt yleensäkin kahvilla syntyy keskustelua.”
Epäröin. Enhän minä juuri koskaan juttele kenenkään kanssa kahvilassa. Ostan kahvit, viivähdän hetken omissa aatoksissani, selailen korkeintaan paikallislehdet, kiitän ja poistun. Harvoin edes huomaan muita asiakkaita, ainakaan vieraammalla paikkakunnalla.
Joutuuhan sitä toimittajana tietysti lähestymään tuiki tuntemattomia ihmisiä harva se päivä, mutta nyt haastattelua ei ollut sovittu. Minulla ei myöskään ollut tarkoitus mennä kahville kamera kaulassa ja lehtiö kainalossa, mistä voisi arvata aikomukseni. Ei mitään muttia, päätin lopulta.
Huristelin lähimpään kahvilaan. Silmäilin jo ovelta pöydät: kolmessa istui asiakkaita. Nuo minua vanhemmat miehet näyttivät lupsakoilta. Kahvi mukaan ja heitä kohti. Ei kuitenkaan samaan pöytään, istuivatkin niin leveästi, mutta viereiseen, hollille, katse heihin päin. Hörpin kahvia ja kuulostelin. Puhuivat Pielaveden maatalousnäyttelystä… Mitä onko täällä ollut sellainenkin? Ennen kuin huomasinkaan olin samassa ringissä ja juttu luisti maatalousnäyttelystä korjarekeen, Kekkoseen ja ”keppimiehiin Laukkaseen ja Ruuskaseen”.
Tästäpä jo jutun saisi! Valokuvien ottamisen jälkeen riensin autolle ja soitin ensi töikseni lehden toimitukseen.
”Saako niitä päiväkahvivieraita olla kaksi?”
”Ilman muuta. Joko sinä haastattelun teit?”
”Jess.”
Kotiin ajaessani mietin, että taitaa ne suurimmat esteet olla omien korvien välissä. Kotona kirjoitin jutun, jonka nimeksi tuli Huonomuistisempi tarjoaa kahvit. Se ilmestyi eilen.