Onpas edellisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt aikaa. Tässä välilläkin olen toki kirjoittanut: työjuttujen lisäksi pieniä tarinoita elämästäni. Syksyllähän haikailin jotakin uutta elämääni ja niin vain ilmoittauduin Irene Pakkasen vetämälle omaelämäkerralliselle kirjoituskurssille.

Kurssi alkoi upealla, kirjallisuusterapiasta tutulla ajatuksella: ”Käsi ei kirjoita sitä, mihin sydän ei ole valmis.” Sen rohkaisemana aloimme itse kukin tutkailla elämäämme ja taltioimme sitä eri tyylilajein. Saimme aikaan kirjeitä, runoja, dialogeja, kuvailuja. Välillä listasimme kiitollisuuden aiheita, toisinaan taas revittelimme niin rumaa tekstiä kuin vain ilkesimme. Kirjoittaminen avautui laajana. Olikin hyvä ravistella itseään, poiketa normaalityylistä ja nähdä mahdollisuuksia. Harmi vain, että kurssi kesti ainoastaan syyskauden. Huomasin, että ryhmään kuuluminen ryhdistää ja säännölliset tapaamiset pakottaa saamaan aikaiseksi.

Nyt juttujen deadlinet pistävät kynään vauhtia, mutta kenties joskus palaan omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Ainakin tunnusteluvaihe oli kiinnostava.

Muuten, kun aloin kirjoittaa toimittajan blogiani pari vuotta sitten, ajattelin, että siten saisin pidettyä nettisivuni elävänä. Harmillisen usein näkee yritystenkin sivuja, joita ei ole päivitetty vuosiin. Muistan kuitenkin miettineeni parin ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen, ettei juuri ketään kiinnosta se, mitä olen tehnyt. Sillä tyylillä saan ehkä pidettyä kotisivut vireessä, mutta jos kaipaan lukijoita, minun pitää tarjota ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä.

Samaa viestitti myös Rauli Mård. Katsoin hänen haastatteluun perustuvan Think big, aim high -webinaarin joulun jälkeen. Kansainvälisesti tunnettu kuvataiteilija sanoi, että pitää uskaltaa haastaa nykyaikaa ja olla jotakin mieltä.

Mutta voi herra Mård, taidamme olla vähän vanhanaikaisia. Pysähdyin nimittäin eräänä päivänä kuulostelemaan, kun tytär, 17, seurasi läppäriltään herkeämättä erästä vlogia. Siinä suosittu vloggaaja kertoi arkipäivästään. Ihmettelin ääneen, miten kukaan jaksaa tuollaista seurata. Eihän hän tarjonnut juuri mitään: ei ottanut kantaa, ei jakanut oivalluksiaan, ei viihdyttänyt, ei mitään. Aivan kuin olisi seurannut Norppaliveä tietäen, ettei norppa ilmesty.

Tyttöä nauratti. Hän sanoi, että eihän aina tarvitse olla jotakin mieltä. Riittää, kun on hyvä tyyppi. Minulta taisi puuttua sillä erää turnauskestävyyttä nähdä se hyvä tyyppi.

Onpas edellisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt aikaa. Tässä välilläkin olen toki kirjoittanut: työjuttujen lisäksi pieniä tarinoita elämästäni. Syksyllähän haikailin jotakin uutta elämääni ja niin vain ilmoittauduin Irene Pakkasen vetämälle omaelämäkerralliselle kirjoituskurssille.

Kurssi alkoi upealla, kirjallisuusterapiasta tutulla ajatuksella: ”Käsi ei kirjoita sitä, mihin sydän ei ole valmis.” Sen rohkaisemana aloimme itse kukin tutkailla elämäämme ja taltioimme sitä eri tyylilajein. Saimme aikaan kirjeitä, runoja, dialogeja, kuvailuja. Välillä listasimme kiitollisuuden aiheita, toisinaan taas revittelimme niin rumaa tekstiä kuin vain ilkesimme. Kirjoittaminen avautui laajana. Olikin hyvä ravistella itseään, poiketa normaalityylistä ja nähdä mahdollisuuksia. Harmi vain, että kurssi kesti ainoastaan syyskauden. Huomasin, että ryhmään kuuluminen ryhdistää ja säännölliset tapaamiset pakottaa saamaan aikaiseksi.

Nyt juttujen deadlinet pistävät kynään vauhtia, mutta kenties joskus palaan omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Ainakin tunnusteluvaihe oli kiinnostava.

Muuten, kun aloin kirjoittaa toimittajan blogiani pari vuotta sitten, ajattelin, että siten saisin pidettyä nettisivuni elävänä. Harmillisen usein näkee yritystenkin sivuja, joita ei ole päivitetty vuosiin. Muistan kuitenkin miettineeni parin ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen, ettei juuri ketään kiinnosta se, mitä olen tehnyt. Sillä tyylillä saan ehkä pidettyä kotisivut vireessä, mutta jos kaipaan lukijoita, minun pitää tarjota ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä.

Samaa viestitti myös Rauli Mård. Katsoin hänen haastatteluun perustuvan Think big, aim high -webinaarin joulun jälkeen. Kansainvälisesti tunnettu kuvataiteilija sanoi, että pitää uskaltaa haastaa nykyaikaa ja olla jotakin mieltä.

Mutta voi herra Mård, taidamme olla vähän vanhanaikaisia. Pysähdyin nimittäin eräänä päivänä kuulostelemaan, kun tytär, 17, seurasi läppäriltään herkeämättä erästä vlogia. Siinä suosittu vloggaaja kertoi arkipäivästään. Ihmettelin ääneen, miten kukaan jaksaa tuollaista seurata. Eihän hän tarjonnut juuri mitään: ei ottanut kantaa, ei jakanut oivalluksiaan, ei viihdyttänyt, ei mitään. Aivan kuin olisi seurannut Norppaliveä tietäen, ettei norppa ilmesty.

Tyttöä nauratti. Hän sanoi, että eihän aina tarvitse olla jotakin mieltä. Riittää, kun on hyvä tyyppi. Minulta taisi puuttua sillä erää turnauskestävyyttä nähdä se hyvä tyyppi.