Viime viikolla kirjoitin juttua tarinateatterista. Juttukeikka yllätti, myönteisesti. Olin jo haastatellut teatteriohjaaja ja sovittiin, että käyn vielä kuvaamassa, kun ryhmäläiset harjoittelevat. Tavoitteenani oli ottaa toiminnallisia kuvia. Kesken kaiken jouduin, tai itse asiassa pääsin, kertomaan ryhmälle päällimmäisiä tuntojani. He improvisoivat pienen, spontaanin tarinani näyttämölle. Oli jännittävä nähdä omat kokemukset toisten tulkitsemana. Melkein rupesi naurattamaan – niin huvittavalta tilanteeni ulkopuolelta katsottuna näytti. Lopulta juttukeikasta jäi hyvä tunnelma: minun pieni tarinani oli esityksen arvoinen. Se pääsi hetkeksi valokeilaan.

Vastaavia keikkoja, kun toimittajana olen päässyt osalliseksi, en vain sivustaseuraajaksi, on ollut toki muitakin. Viime syksynä lähestyin sammutuspeitto edessäni pientä palon alkua. Toisena hetkenä jo suihkuttelin käsisammuttimella samaista palopaikkaa. Tein alkusammutuskorttiin vaadittavia harjoituksia, vaikka alun perin minun piti tehdä vain juttu kyseisestä koulutuksesta. No, sain aikaiseksi sekä kortin että jutun.

Laviksesta juttua tehdessäni olin jo osannut varautua mahdollisiin ”ylimääräisiin kuvioihin”, sillä lavis-ohjaaja yllytti laittamaan kevyttä ylle. Haastattelujen ja kuvien ottamisen jälkeen minäkin heittäydyin tanssin vietäväksi. Ja se kannatti: ilmoittauduin pian ryhmään mukaan, ja sain lavatanssijumpasta itselleni tälle talvelle uuden harrastuksen.

Puutarhatoimittajanakin haikailen joskus kokemuksia. Ainakin olen yrittänyt perustella kasvihankintojani sillä, että minun pitää oppia tuntemaan ostamani kasvi ja että minun pitää päästä kuvaamaan sitä kaikessa rauhassa eri vuodenaikoina. Perusteluja ei omassa perheessä oteta ihan vakavasti. Mieheni onkin joskus vitsaillut, oma lehmä ojassa tietenkin, että voisin seuraavaksi hankkia moottorikelkan. Johonkin juttuun tarvitsisi varmasti sellaisestakin kuvaa.

Viime viikolla kirjoitin juttua tarinateatterista. Juttukeikka yllätti, myönteisesti. Olin jo haastatellut teatteriohjaaja ja sovittiin, että käyn vielä kuvaamassa, kun ryhmäläiset harjoittelevat. Tavoitteenani oli ottaa toiminnallisia kuvia. Kesken kaiken jouduin, tai itse asiassa pääsin, kertomaan ryhmälle päällimmäisiä tuntojani. He improvisoivat pienen, spontaanin tarinani näyttämölle. Oli jännittävä nähdä omat kokemukset toisten tulkitsemana. Melkein rupesi naurattamaan – niin huvittavalta tilanteeni ulkopuolelta katsottuna näytti. Lopulta juttukeikasta jäi hyvä tunnelma: minun pieni tarinani oli esityksen arvoinen. Se pääsi hetkeksi valokeilaan.

Vastaavia keikkoja, kun toimittajana olen päässyt osalliseksi, en vain sivustaseuraajaksi, on ollut toki muitakin. Viime syksynä lähestyin sammutuspeitto edessäni pientä palon alkua. Toisena hetkenä jo suihkuttelin käsisammuttimella samaista palopaikkaa. Tein alkusammutuskorttiin vaadittavia harjoituksia, vaikka alun perin minun piti tehdä vain juttu kyseisestä koulutuksesta. No, sain aikaiseksi sekä kortin että jutun.

Laviksesta juttua tehdessäni olin jo osannut varautua mahdollisiin ”ylimääräisiin kuvioihin”, sillä lavis-ohjaaja yllytti laittamaan kevyttä ylle. Haastattelujen ja kuvien ottamisen jälkeen minäkin heittäydyin tanssin vietäväksi. Ja se kannatti: ilmoittauduin pian ryhmään mukaan, ja sain lavatanssijumpasta itselleni tälle talvelle uuden harrastuksen.

Puutarhatoimittajanakin haikailen joskus kokemuksia. Ainakin olen yrittänyt perustella kasvihankintojani sillä, että minun pitää oppia tuntemaan ostamani kasvi ja että minun pitää päästä kuvaamaan sitä kaikessa rauhassa eri vuodenaikoina. Perusteluja ei omassa perheessä oteta ihan vakavasti. Mieheni onkin joskus vitsaillut, oma lehmä ojassa tietenkin, että voisin seuraavaksi hankkia moottorikelkan. Johonkin juttuun tarvitsisi varmasti sellaisestakin kuvaa.