Kirjoittamisessa parasta on aloittaminen ja lopettaminen. Enkä tarkoita tällä nasevan otsikon ja houkuttelevan ingressin keksimistä tai loppuhuipennuksen löytämistä, vaan puhun koko kirjoitusprosessista.

Minulla se etenee seuraavasti. Alussa nappaan kynän käteen, otan lehtiön syliin ja asetun mukavasti löhötuoliin. Saatan kirjoittaa aiheeseen liittyviä yksittäisiä sanoja tai irralliselta tuntuvia lauseita. Yhdistelen niitä, hahmottelen ja luonnostelen. Annan ajatusten tulla ja sydämen viedä. Tunnen kuinka kaikki on mahdollista. Voin tehdä mitä vain. Lopetan työstämisen vasta, kun näen kokonaisuuden ja siinä punaisen langan.

Kun sitten siirryn työpöydän ääreen, seuraa kirjoittamisen tylsin vaihe. Lennokas käsialani vaihtuu koneen naputteluun ja maailmoja syleilevä tunne joskus sitkeäänkin puurtamiseen. On ratkaistava monta pientä tekstiin liittyvää ongelmaa, mikä pitää tietysti omalta osaltaan virkeänä. On muun muassa makusteltava sanoja, mietittävä lausejärjestystä ja suunniteltava kappalejakoa. Samalla ajattelu ja teksti selkiytyvät. Myös tieto siitä, että onni odottaa lopussa, vie eteenpäin.

Valmis työ kiittää tekijäänsä, vaikka se ei aina olekaan sitä, miksi sen alussa kuvitteli. Ehkä siitä tulikin enemmän. Silloin onni on ylimmillään. Mutta lopputulosta ei koskaan tiedä, ellei ensin aloita.

Aina tällaiseen kirjoitusprosessiin ei ole aikaa, vaan kynäily ja suuret ajatukset on jätettävä sikseen ja ryhdyttävä suoraan kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Sellaistakin syntyy, mutta vaarana on, että kiireessä teksti jää hengettömäksi. Silloin siitä puuttuu se hitaan kirjoittamisen mukanaan tuoma onnen tunne.  

Ikäinstituutin tutkija Erja Rappe on sanonut, että kestävän onnen saavuttaa, kun käyttää yhtä aikaa käsiä, päätä ja sydäntä. Hän puhuu puutarhanhoidosta, mutta yhtä hyvin hän voisi tarkoittaa kirjoittamista.

Kirjoittamisessa parasta on aloittaminen ja lopettaminen. Enkä tarkoita tällä nasevan otsikon ja houkuttelevan ingressin keksimistä tai loppuhuipennuksen löytämistä, vaan puhun koko kirjoitusprosessista.

Minulla se etenee seuraavasti. Alussa nappaan kynän käteen, otan lehtiön syliin ja asetun mukavasti löhötuoliin. Saatan kirjoittaa aiheeseen liittyviä yksittäisiä sanoja tai irralliselta tuntuvia lauseita. Yhdistelen niitä, hahmottelen ja luonnostelen. Annan ajatusten tulla ja sydämen viedä. Tunnen kuinka kaikki on mahdollista. Voin tehdä mitä vain. Lopetan työstämisen vasta, kun näen kokonaisuuden ja siinä punaisen langan.

Kun sitten siirryn työpöydän ääreen, seuraa kirjoittamisen tylsin vaihe. Lennokas käsialani vaihtuu koneen naputteluun ja maailmoja syleilevä tunne joskus sitkeäänkin puurtamiseen. On ratkaistava monta pientä tekstiin liittyvää ongelmaa, mikä pitää tietysti omalta osaltaan virkeänä. On muun muassa makusteltava sanoja, mietittävä lausejärjestystä ja suunniteltava kappalejakoa. Samalla ajattelu ja teksti selkiytyvät. Myös tieto siitä, että onni odottaa lopussa, vie eteenpäin.

Valmis työ kiittää tekijäänsä, vaikka se ei aina olekaan sitä, miksi sen alussa kuvitteli. Ehkä siitä tulikin enemmän. Silloin onni on ylimmillään. Mutta lopputulosta ei koskaan tiedä, ellei ensin aloita.

Aina tällaiseen kirjoitusprosessiin ei ole aikaa, vaan kynäily ja suuret ajatukset on jätettävä sikseen ja ryhdyttävä suoraan kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Sellaistakin syntyy, mutta vaarana on, että kiireessä teksti jää hengettömäksi. Silloin siitä puuttuu se hitaan kirjoittamisen mukanaan tuoma onnen tunne.  

Ikäinstituutin tutkija Erja Rappe on sanonut, että kestävän onnen saavuttaa, kun käyttää yhtä aikaa käsiä, päätä ja sydäntä. Hän puhuu puutarhanhoidosta, mutta yhtä hyvin hän voisi tarkoittaa kirjoittamista.