Millainen on hyvä valokuva? Olen eräällä kuvakurssilla määritellyt hyvän valokuvan sellaiseksi, jossa on ajatusta. Nyt voisin laajentaa määrittelyä: siinä on ajatuksen lisäksi tunnetta. Hyvä kuva pysäyttää.

Näitä mietin, kun sain toimia arvioitsijana Sisä-Savon kameraseuran tämän vuoden kuvakisassa. Meidän pieneen, kahden hengen raatiimme kuului myös luontokuvaaja naapuripitäjästä, Timo-Heikki Varis. Olemme arvioineet kuvia yhdessä aiemminkin, tuolloin piiritason kilpailussa muutama vuosi sitten, jolloin tiimiimme kuului myös valokuvausalan opettaja.

Olikin taas ilahduttavaa pysähtyä kuvan äärelle. Vaikka nykyaika tulvii kuvia ja tietää olevansa niiden suurkuluttaja, niin siitä huolimatta tai juuri siksi, sitä liian harvoin kunnolla pysähtyy katselemaan kuvaa ja kuulostelemaan sen herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tällä erää jotkut arvioitavat kuvat olivat seesteisiä ja levollisia, niihin teki mieli jäädä. Joku taas sai aikaan inhon väristyksiä – miten taitava se siinä olikaan. Monet kuvat vetivät suupieliä ylöspäin: joko saman tien tai hetken kuluttua, kun oivallus ehti mukaan. Eräs mustavalkokuva tulvi värejä, tuoksuja ja ääniä. Vastaan tuli myös otos, joka pysäytti pitkäksi aikaa katsomaan, menemään itseensä.

Toiset valokuvat olivat vahvoja väreineen ja muotoineen, toiset hentoja hetken piirtoja, joku tyylikkään toteava. Miten rikas maailma niistä välittyikään.

Antoisaa oli myös keskustella kuvista toisen kanssa. Oli jännä huomata, kuinka paljon enemmän tietoa luontokuvaaja sai irti esimerkiksi lintukuvista kuin minä. Mutta lopulta tietokaan ei auta, jos kuva ei sytytä. Kilpailussa ei riitä, että kuva dokumentoi luontoa, siinä on oltava persoonallista otetta ja omaa näkemystä. Olimmekin yllättävän yhtä mieltä kilpailun luontokuvista, vaikka katsoimme niitä tyystin eri kokemusten kautta.

Kilpailun helmet erottuivat helposti, mutta parhaiden kuvien laittaminen järjestykseen olikin jo kinkkisempää. Lopulta ne voittajatkin oli vain ratkaistava. Eipä voi muuta sanoa kuin kiitos. Oli ilo pysähtyä.

Millainen on hyvä valokuva? Olen eräällä kuvakurssilla määritellyt hyvän valokuvan sellaiseksi, jossa on ajatusta. Nyt voisin laajentaa määrittelyä: siinä on ajatuksen lisäksi tunnetta. Hyvä kuva pysäyttää.

Näitä mietin, kun sain toimia arvioitsijana Sisä-Savon kameraseuran tämän vuoden kuvakisassa. Meidän pieneen, kahden hengen raatiimme kuului myös luontokuvaaja naapuripitäjästä, Timo-Heikki Varis. Olemme arvioineet kuvia yhdessä aiemminkin, tuolloin piiritason kilpailussa muutama vuosi sitten, jolloin tiimiimme kuului myös valokuvausalan opettaja.

Olikin taas ilahduttavaa pysähtyä kuvan äärelle. Vaikka nykyaika tulvii kuvia ja tietää olevansa niiden suurkuluttaja, niin siitä huolimatta tai juuri siksi, sitä liian harvoin kunnolla pysähtyy katselemaan kuvaa ja kuulostelemaan sen herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tällä erää jotkut arvioitavat kuvat olivat seesteisiä ja levollisia, niihin teki mieli jäädä. Joku taas sai aikaan inhon väristyksiä – miten taitava se siinä olikaan. Monet kuvat vetivät suupieliä ylöspäin: joko saman tien tai hetken kuluttua, kun oivallus ehti mukaan. Eräs mustavalkokuva tulvi värejä, tuoksuja ja ääniä. Vastaan tuli myös otos, joka pysäytti pitkäksi aikaa katsomaan, menemään itseensä.

Toiset valokuvat olivat vahvoja väreineen ja muotoineen, toiset hentoja hetken piirtoja, joku tyylikkään toteava. Miten rikas maailma niistä välittyikään.

Antoisaa oli myös keskustella kuvista toisen kanssa. Oli jännä huomata, kuinka paljon enemmän tietoa luontokuvaaja sai irti esimerkiksi lintukuvista kuin minä. Mutta lopulta tietokaan ei auta, jos kuva ei sytytä. Kilpailussa ei riitä, että kuva dokumentoi luontoa, siinä on oltava persoonallista otetta ja omaa näkemystä. Olimmekin yllättävän yhtä mieltä kilpailun luontokuvista, vaikka katsoimme niitä tyystin eri kokemusten kautta.

Kilpailun helmet erottuivat helposti, mutta parhaiden kuvien laittaminen järjestykseen olikin jo kinkkisempää. Lopulta ne voittajatkin oli vain ratkaistava. Eipä voi muuta sanoa kuin kiitos. Oli ilo pysähtyä.