”Lukeeko näitä lehtiä kukaan?” eräs päätoimittaja kysyi saatuaan jälleen julkaisun valmiiksi.

Samaa pohdittiin toisessakin toimituksessa. Kollegan kertoman mukaan siellä tavattiin hakea leipomosta tuoreet pullat ja keittää hyvät kahvit aina, kun joku lukija soitti lehtijutusta tuohtuneena. Hyvä! Lehteä oli luettu!

Hiljaisuus ei aina merkitse sitä, etteikö juttuja luettaisi. Tiedän sen itsestäni. Vaikka olen vuosien myötä rohkaistunut antamaan palautetta, niin on yhä melkoinen kynnys kiittää hyvästä jutusta. Tekstin pitää todella säväyttää, ennen kuin tulee mieleen lähestyä kirjoittajaa. On naurettava maha kippurassa, liikututtava kyyneliin asti tai poljettava jalkaa: ei se näin mene! Heikommat tuntemukset, kuten hyvämielinen hykertely tai paheksuva pään pudistaminen, eivät vielä saa toimimaan.

Jos kiittäminen on jo näin korkean kynnyksen takana, niin vielä vaikeampaa on antaa rakentavaa palautetta. Tiedän, millaisen paineen alla juttuja pitää välillä toimittaa. Eivät siinä pilkut mene aina paikoilleen saati sanat oikeaan järjestykseen. Hyvä kun pysyy jotenkuten aihepiirissä. Mene siinä sitten toisia neuvomaan. Ymmärrys johtaa usein siihen, että on mieluummin hiljaa.

Vaikka tekijät saavat harvoin palautetta, niin uskon, että lehtiä luetaan. Vertaan taas omiin kokemuksiini. Olipa päivä kuinka kiireinen tahansa, niin lehdet pitää ainakin selata ja mielenkiintoisia sivuja taittaa hiirenkorville. Siten niihin muistaa palata myöhemmin. Usein linkkaan myös lapsilleni tai puolisolleni lukuvinkkejä. Itseäni varten saksin parhaat palat talteen, sellaiset, jotka ravistelevat, sekoittavat arkisia ajatuskulkuja tai voimaannuttavat.

Vaikka lehtiin kääritään kukkia, niitä rypistetään uunipuiden sytykkeiksi ja taitellaan biopusseiksi, niin kyllä niitä myös luetaan.

Toisekseen, pitää kirjoittaa niin kiinnostavia juttuja, ettei niitä voi ohittaa. Siinä on haastetta itse kullekin ensi vuotta ajatellen. 

”Lukeeko näitä lehtiä kukaan?” eräs päätoimittaja kysyi saatuaan jälleen julkaisun valmiiksi.

Samaa pohdittiin toisessakin toimituksessa. Kollegan kertoman mukaan siellä tavattiin hakea leipomosta tuoreet pullat ja keittää hyvät kahvit aina, kun joku lukija soitti lehtijutusta tuohtuneena. Hyvä! Lehteä oli luettu!

Hiljaisuus ei aina merkitse sitä, etteikö juttuja luettaisi. Tiedän sen itsestäni. Vaikka olen vuosien myötä rohkaistunut antamaan palautetta, niin on yhä melkoinen kynnys kiittää hyvästä jutusta. Tekstin pitää todella säväyttää, ennen kuin tulee mieleen lähestyä kirjoittajaa. On naurettava maha kippurassa, liikututtava kyyneliin asti tai poljettava jalkaa: ei se näin mene! Heikommat tuntemukset, kuten hyvämielinen hykertely tai paheksuva pään pudistaminen, eivät vielä saa toimimaan.

Jos kiittäminen on jo näin korkean kynnyksen takana, niin vielä vaikeampaa on antaa rakentavaa palautetta. Tiedän, millaisen paineen alla juttuja pitää välillä toimittaa. Eivät siinä pilkut mene aina paikoilleen saati sanat oikeaan järjestykseen. Hyvä kun pysyy jotenkuten aihepiirissä. Mene siinä sitten toisia neuvomaan. Ymmärrys johtaa usein siihen, että on mieluummin hiljaa.

Vaikka tekijät saavat harvoin palautetta, niin uskon, että lehtiä luetaan. Vertaan taas omiin kokemuksiini. Olipa päivä kuinka kiireinen tahansa, niin lehdet pitää ainakin selata ja mielenkiintoisia sivuja taittaa hiirenkorville. Siten niihin muistaa palata myöhemmin. Usein linkkaan myös lapsilleni tai puolisolleni lukuvinkkejä. Itseäni varten saksin parhaat palat talteen, sellaiset, jotka ravistelevat, sekoittavat arkisia ajatuskulkuja tai voimaannuttavat.

Vaikka lehtiin kääritään kukkia, niitä rypistetään uunipuiden sytykkeiksi ja taitellaan biopusseiksi, niin kyllä niitä myös luetaan.

Toisekseen, pitää kirjoittaa niin kiinnostavia juttuja, ettei niitä voi ohittaa. Siinä on haastetta itse kullekin ensi vuotta ajatellen.