Joskus juttukeikalla kuulee lauseita, jotka sopivat vaikka elämänohjeiksi. Niin kävi toissa viikolla. Sain paikallisesta lehdestä pyynnön tehdä juttua naapuripitäjän 70-vuotiaasta perheyrityksestä, jonka toimialaa on maanrakennus- ja kuljetusala. Ajattelin, että selvä, sinne siis.

Vaikka olen jo aikoja sitten oppinut, ettei mitään juttukeikkaa pidä ennalta väheksyä, jalot periaatteeni olivat koetuksella, kun taitelin lumipyryssä kuudenkymmenen kilometrin matkan kohti Tervon Talluskylää. Mutkaisia, osittain auraamattomia teitä riitti niin, että ehdin jo ajatella onko tämä vaivan arvoista.  Keikka kuitenkin kannatti, jo yhden kuulemani lauseen perusteella. Kun kysyin yrittäjäkonkarilta, miltä maanrakennusalan tulevaisuus näyttää, hän vastasi: ”Eihän tämä maailma valmis ole.” Jo silloin hykertelin mielessäni, mutta vasta kotimatkalla fiilistelin oikein kunnolla: Mikä vastaus! Ja mikä näkemys! Tämä mies ei vain kuljettanut soraa, hän rakensi maailmaa. Vaikka maailma ei koskaan tulisi valmiiksi, jokainen voi omalta osaltaan tehdä siitä paremman paikan.

Ensin suunnittelin upottavani lauseen jutussani jonnekin asiatiedon lomaan, mutta kirjoittaessa päätinkin toisin. Pistin lauseen ingressiin ja otsikoin juttuni ajatukseen sopivasti ”Työtä riittää maailman tappiin”. Vaikka otsikosta ja ingressistä tulikin yleviä, jutun alussa oltiin jo soramontun pohjalla murskaamassa ja seulomassa kiviä. Ajattelin, että hieman filosofinen otsikointi olisi tässä paikallaan, vaikka siitä varoitellaankin. Siten juttu ehkä kiinnostaisi laajempaakin lukijajoukkoa kuin vain alan ihmisiä.

Juttu ilmestyi tällä viikolla UusiSavossa. Vaikka se on pienehkö, silloin tehdessä se tuntui suurelta, sellaiselta, joka tekee maailmasta hieman parempaa paikkaa.

Joskus juttukeikalla kuulee lauseita, jotka sopivat vaikka elämänohjeiksi. Niin kävi toissa viikolla. Sain paikallisesta lehdestä pyynnön tehdä juttua naapuripitäjän 70-vuotiaasta perheyrityksestä, jonka toimialaa on maanrakennus- ja kuljetusala. Ajattelin, että selvä, sinne siis.

Vaikka olen jo aikoja sitten oppinut, ettei mitään juttukeikkaa pidä ennalta väheksyä, jalot periaatteeni olivat koetuksella, kun taitelin lumipyryssä kuudenkymmenen kilometrin matkan kohti Tervon Talluskylää. Mutkaisia, osittain auraamattomia teitä riitti niin, että ehdin jo ajatella onko tämä vaivan arvoista.  Keikka kuitenkin kannatti, jo yhden kuulemani lauseen perusteella. Kun kysyin yrittäjäkonkarilta, miltä maanrakennusalan tulevaisuus näyttää, hän vastasi: ”Eihän tämä maailma valmis ole.” Jo silloin hykertelin mielessäni, mutta vasta kotimatkalla fiilistelin oikein kunnolla: Mikä vastaus! Ja mikä näkemys! Tämä mies ei vain kuljettanut soraa, hän rakensi maailmaa. Vaikka maailma ei koskaan tulisi valmiiksi, jokainen voi omalta osaltaan tehdä siitä paremman paikan.

Ensin suunnittelin upottavani lauseen jutussani jonnekin asiatiedon lomaan, mutta kirjoittaessa päätinkin toisin. Pistin lauseen ingressiin ja otsikoin juttuni ajatukseen sopivasti ”Työtä riittää maailman tappiin”. Vaikka otsikosta ja ingressistä tulikin yleviä, jutun alussa oltiin jo soramontun pohjalla murskaamassa ja seulomassa kiviä. Ajattelin, että hieman filosofinen otsikointi olisi tässä paikallaan, vaikka siitä varoitellaankin. Siten juttu ehkä kiinnostaisi laajempaakin lukijajoukkoa kuin vain alan ihmisiä.

Juttu ilmestyi tällä viikolla UusiSavossa. Vaikka se on pienehkö, silloin tehdessä se tuntui suurelta, sellaiselta, joka tekee maailmasta hieman parempaa paikkaa.