Kun heinäkuu kääntyy elokuuksi, tulee kalenterin sivuilla yhä useammin vastaan deadline-päiviä.  Silloin on aika ryhdistäytyä. On jätettävä kotiaskareet, vaikka ne suloiset päivät, kun saattoi heittäytyä jynssäämään mattoja, pakastamaan mansikoita tai poimimaan mustikoita vailla työhuolen häivää, olivatkin mukavia. Ei auta: työpöytä kutsuu. To do -listaan jäi ruksaamattomia töitä. Niistä on hyvä aloittaa. Tai tästä blogista.

Nyt kesällä julkaistiin juttuni Kova kytö tatamille, joka kertoi jujutsun harrastamisesta. Se juttukeikka olikin erilainen kuin muut. Sain nimittäin yllättäen 15-vuotiaan, kesälomaansa viettävän tyttäreni mukaan keikalle. Kiinnostiko laji, entinen kotikaupunkimme vai äidin työ? Joka tapauksessa olimme eräänä kesäkuisena iltana tatamin reunalla kuuntelemassa ja katselemassa, kun kaksi mustavöistä ohjaajaa esitteli tätä japanilaista itsepuolustuslajia.

Kotimatkalla olikin virkistävää, kun sai jakaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä toisen kanssa. Mikä sinusta oli kaikkein mielenkiintoisinta? Mikä hämmästytti? Mitä et tiennyt ennestään? Tavallisesti kysyn näitä asioita itseltäni ennen kuin alan muotoilla juttua. Nyt sain kuulla toisenkin henkilön vastauksia. Vielä oikolukuvaiheessa tyttärestäni oli apua, kun häneltä tuli tekstiin joku terävä kommentti.

Jossain vaiheessa tyttö ihmetteli, miten nuo kaikki kuullut ja nähdyt asiat saa tiivistettyä sujuvasti yhteen juttuun. Sitä muuten monet haastateltavatkin ihmettelevät. Sanovat, että kyllähän sitä puhetta tulee, mutta kun pitäisi kirjoittaa olennaisin… No, se on sitä toimittajan ammattitaitoa. Kirjoittaa niin, ettei jutussa ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Kun myöhemmin kysyin, lähtisikö assistenttini toisellekin keikalle, vastasi hän, että voisi lähteä, ainakin jos haastattelisin Justin Bieberiä, Isac Elliottia tai Bring Me The Horizonin Oliver Sykesiä.

Toinen assistenttini, tunnollinen oikolukijani on armeijan maastoväreissä. Varuskuntaan äiti ei sentään lähetä juttujaan oikoluettavaksi, vaikka poika lupasi lukea sielläkin, jos jutuilla ei ole tulenpalava kiire. Ei ole, ainakaan kaikilla, kun nyt aloitan työt.

Kun heinäkuu kääntyy elokuuksi, tulee kalenterin sivuilla yhä useammin vastaan deadline-päiviä.  Silloin on aika ryhdistäytyä. On jätettävä kotiaskareet, vaikka ne suloiset päivät, kun saattoi heittäytyä jynssäämään mattoja, pakastamaan mansikoita tai poimimaan mustikoita vailla työhuolen häivää, olivatkin mukavia. Ei auta: työpöytä kutsuu. To do -listaan jäi ruksaamattomia töitä. Niistä on hyvä aloittaa. Tai tästä blogista.

Nyt kesällä julkaistiin juttuni Kova kytö tatamille, joka kertoi jujutsun harrastamisesta. Se juttukeikka olikin erilainen kuin muut. Sain nimittäin yllättäen 15-vuotiaan, kesälomaansa viettävän tyttäreni mukaan keikalle. Kiinnostiko laji, entinen kotikaupunkimme vai äidin työ? Joka tapauksessa olimme eräänä kesäkuisena iltana tatamin reunalla kuuntelemassa ja katselemassa, kun kaksi mustavöistä ohjaajaa esitteli tätä japanilaista itsepuolustuslajia.

Kotimatkalla olikin virkistävää, kun sai jakaa kaiken kuulemansa ja näkemänsä toisen kanssa. Mikä sinusta oli kaikkein mielenkiintoisinta? Mikä hämmästytti? Mitä et tiennyt ennestään? Tavallisesti kysyn näitä asioita itseltäni ennen kuin alan muotoilla juttua. Nyt sain kuulla toisenkin henkilön vastauksia. Vielä oikolukuvaiheessa tyttärestäni oli apua, kun häneltä tuli tekstiin joku terävä kommentti.

Jossain vaiheessa tyttö ihmetteli, miten nuo kaikki kuullut ja nähdyt asiat saa tiivistettyä sujuvasti yhteen juttuun. Sitä muuten monet haastateltavatkin ihmettelevät. Sanovat, että kyllähän sitä puhetta tulee, mutta kun pitäisi kirjoittaa olennaisin… No, se on sitä toimittajan ammattitaitoa. Kirjoittaa niin, ettei jutussa ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joskus siinä onnistuu paremmin, joskus huonommin.

Kun myöhemmin kysyin, lähtisikö assistenttini toisellekin keikalle, vastasi hän, että voisi lähteä, ainakin jos haastattelisin Justin Bieberiä, Isac Elliottia tai Bring Me The Horizonin Oliver Sykesiä.

Toinen assistenttini, tunnollinen oikolukijani on armeijan maastoväreissä. Varuskuntaan äiti ei sentään lähetä juttujaan oikoluettavaksi, vaikka poika lupasi lukea sielläkin, jos jutuilla ei ole tulenpalava kiire. Ei ole, ainakaan kaikilla, kun nyt aloitan työt.