Jotta voisi kehittyä työssään, tarvitaan sekä tuuppausta että toppuuttelua. Alussa tuuppaus on tärkeintä. Se voi jopa sysätä tietylle uralle. Muistan vieläkin lukioaikaisen äidinkielenopettajani Helena Laihon, jolta ei tahtonut saada hyviä ainekirjoitusnumeroita, ei sitten millään. Kerran hän jätti jopa aineeni arvioimatta. Pyörittelin ihmeissäni takaisin saamaani konseptipaperia, josta ei löytynyt numeroa. Lopulta luin kommentit ”En voinut antaa arvosanaa, sillä minusta tämä ei vastannut aihetta. Teksti kuitenkin osoittaa kykysi havainnoida, ajatella ja kirjoittaa. Ei siis syytä huoleen.” Olin häkeltynyt, ja mielissäni. Kommentti antoi minulle paljon enemmän kuin arvosana olisi antanut. Aineeni on vieläkin tallessa äidin luona olevassa pahvilaatikossa, yhdessä Fredriksonin ylioppilaslakin ja mummolta saamani säästöpupun kanssa.  

Sittemmin toimitustyökoulutuksessa kouluttaja Heli Järvinen sanoi minulle erään harjoitustyön päätteeksi, että minussa on toimittaja-ainesta. Niin ikään lehtiavustajakurssin opettaja Pirjo Santonen kehotti minua useita kertoja lähettämään kirjoittamani kolumnin lehteen julkaistavaksi. Se jäi silloin tekemättä, mutta myöhemmin Persilja ystävänpäivälahjaksi on julkaistu Savon Sanomissa.

Toppuutteluakin tietysti tarvitaan – ja sitä tulee joka tapauksessa. Äitiyslomien aikaan kirjoitin innokkaasti pieniä tarinoita perheemme elämästä. Ne kasvoivat lapsiperheen kohtaamien yllättävien ja hullunkuristenkin tapahtumien kuvailun kautta laajempiin pohdiskeluihin. Tarjosin pakinasarjaani erääseen lehteen, mutta koko nivaska palautui ystävällisten sanojen saattelemana takaisin. ”Näillä ei ole journalistista arvoa” saatteessa luki. En tarjonnut tarinoita enää muualle.

Mielen pitää nöyränä myös toimittajan arki. Kirjoittaminen on aloitettava aina alusta. Oikotietä ei ole. Edessä on tyhjä, valkoinen paperi, joka odottaa täyttämistä. Ja vaikka se paperi täyttyisi joka kerta, voi vaarana olla, että työn tekee aina samaan tapaan. Silloin tarvitaan jälleen toppuuttelijaa, nyt herättelijäksi ja kyseenalaistajaksi.

Osallistuin viime viikolla Journalistiliiton järjestämään nelipäiväiseen Tarinallisuuspajaan. Kouluttautuminen osoittautui aiheelliseksi. Siellä sai suoraa palautetta kirjoittamastaan jutusta. Antoisaa oli myös kuunnella pitkän linjan ammattilaisia, toimittajia, kirjailijaa, tutkijaa ja dramaturgia, jotka kaikki valottivat tarinallista kirjoittamista omalta kantiltaan. Oli ilahduttavaa saada omille ajatuksilleen vastakaikua, mutta yhtä tärkeää oli huomata, että on myös toisenlaisia tapoja nähdä maailmaa ja tehdä työtä.

Koulutuksen myötä oma paikkani ehkä vahvistuu, ehkä asemoituu hieman uudelleen tai ehkä terävöityy. En tiedä vielä. Aika sen näyttäköön.

Jotta voisi kehittyä työssään, tarvitaan sekä tuuppausta että toppuuttelua. Alussa tuuppaus on tärkeintä. Se voi jopa sysätä tietylle uralle. Muistan vieläkin lukioaikaisen äidinkielenopettajani Helena Laihon, jolta ei tahtonut saada hyviä ainekirjoitusnumeroita, ei sitten millään. Kerran hän jätti jopa aineeni arvioimatta. Pyörittelin ihmeissäni takaisin saamaani konseptipaperia, josta ei löytynyt numeroa. Lopulta luin kommentit ”En voinut antaa arvosanaa, sillä minusta tämä ei vastannut aihetta. Teksti kuitenkin osoittaa kykysi havainnoida, ajatella ja kirjoittaa. Ei siis syytä huoleen.” Olin häkeltynyt, ja mielissäni. Kommentti antoi minulle paljon enemmän kuin arvosana olisi antanut. Aineeni on vieläkin tallessa äidin luona olevassa pahvilaatikossa, yhdessä Fredriksonin ylioppilaslakin ja mummolta saamani säästöpupun kanssa.  

Sittemmin toimitustyökoulutuksessa kouluttaja Heli Järvinen sanoi minulle erään harjoitustyön päätteeksi, että minussa on toimittaja-ainesta. Niin ikään lehtiavustajakurssin opettaja Pirjo Santonen kehotti minua useita kertoja lähettämään kirjoittamani kolumnin lehteen julkaistavaksi. Se jäi silloin tekemättä, mutta myöhemmin Persilja ystävänpäivälahjaksi on julkaistu Savon Sanomissa.

Toppuutteluakin tietysti tarvitaan – ja sitä tulee joka tapauksessa. Äitiyslomien aikaan kirjoitin innokkaasti pieniä tarinoita perheemme elämästä. Ne kasvoivat lapsiperheen kohtaamien yllättävien ja hullunkuristenkin tapahtumien kuvailun kautta laajempiin pohdiskeluihin. Tarjosin pakinasarjaani erääseen lehteen, mutta koko nivaska palautui ystävällisten sanojen saattelemana takaisin. ”Näillä ei ole journalistista arvoa” saatteessa luki. En tarjonnut tarinoita enää muualle.

Mielen pitää nöyränä myös toimittajan arki. Kirjoittaminen on aloitettava aina alusta. Oikotietä ei ole. Edessä on tyhjä, valkoinen paperi, joka odottaa täyttämistä. Ja vaikka se paperi täyttyisi joka kerta, voi vaarana olla, että työn tekee aina samaan tapaan. Silloin tarvitaan jälleen toppuuttelijaa, nyt herättelijäksi ja kyseenalaistajaksi.

Osallistuin viime viikolla Journalistiliiton järjestämään nelipäiväiseen Tarinallisuuspajaan. Kouluttautuminen osoittautui aiheelliseksi. Siellä sai suoraa palautetta kirjoittamastaan jutusta. Antoisaa oli myös kuunnella pitkän linjan ammattilaisia, toimittajia, kirjailijaa, tutkijaa ja dramaturgia, jotka kaikki valottivat tarinallista kirjoittamista omalta kantiltaan. Oli ilahduttavaa saada omille ajatuksilleen vastakaikua, mutta yhtä tärkeää oli huomata, että on myös toisenlaisia tapoja nähdä maailmaa ja tehdä työtä.

Koulutuksen myötä oma paikkani ehkä vahvistuu, ehkä asemoituu hieman uudelleen tai ehkä terävöityy. En tiedä vielä. Aika sen näyttäköön.