Viimeisintä blogipostausta kirjoittaessani vältin tietoisesi käyttämästä syrjäseutu- tai syrjäkylä-sanoja. En tiedä onko peräkylä sen parempi, mutta se sentään sointui Pelle Pelottomaan. Niin tai näin, havahduin miettimään sanaa tarkemmin. Mikä on syrjäseutua? Kuka sen määrittelee?

Kaupungista katsottuna tämä on syrjäseutua, mutta niin ovat kaupungitkin, Helsinki mukaan lukien, täältä katsottuna. Emme me täällä maalla asuvat koe elävämme syrjäseudulla. Täällä on tarvittava: oma koti takkatulen lämmössä, iso pihapiiri kasvatella viinimarjapensaita, järvenlahtea antaa silmän levätä ja metsäpolkuja ajatusten tuulettua. On perhettä, ystäviä, harrastuksia ja tapahtumia. Siitä huolimatta syrjäseutu-sanaa tulee käytettyä kuin huomaamatta.

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto? Harvaan asuttu alue on kuvaava eikä sisällä piilomerkitystä. Se on kuitenkin kömpelö silloin, jos sanaa joutuu toistamaan usein. Sirpa Kähkönen käytti sivukylä-sanaa Eläviä iloja kaikkialle -kolumnissaan (Savon Sanomat 17.11.2019). Sekin sopii neutraaliin tyyliin paremmin kuin syrjäkylä tai peräkylä.

Miksi tällä kaikella on sitten väliä? Siksi, että sanoista tulee mieli. Mieli taas johtaa tekoihin – tai tekemättä jättämisiin. Kun tarpeeksi usein hokee, että asuu syrjäseudulla, niin voi alkaa kuvitella, että on syrjässä.  Silloin ei ole sijaa sille oman elämänsä häikäisevälle sankarille, joka meidän kaikkien sisimmässä piilee. Voi myös alkaa luulla, ettei täällä ole elinmahdollisuuksia, syrjässä kun asutaan. Siksi ehdotan, että pistetään koko syrjäseutu-sana boikottiin. Tai ainakin käytetään sitä vain ajatuksen kanssa.  

Näitä kielen kiemuroita toivon muuten oppivani ymmärtämään, kun aloitan tammikuussa kirjoittamisen opinnot. Kyllä, viime viikolla tuli tieto opiskelupaikasta Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Jatkossa nämä blogipostaukset saattavat siis saada sisältöään myös opiskelurintamalta.  

Viimeisintä blogipostausta kirjoittaessani vältin tietoisesi käyttämästä syrjäseutu- tai syrjäkylä-sanoja. En tiedä onko peräkylä sen parempi, mutta se sentään sointui Pelle Pelottomaan. Niin tai näin, havahduin miettimään sanaa tarkemmin. Mikä on syrjäseutua? Kuka sen määrittelee?

Kaupungista katsottuna tämä on syrjäseutua, mutta niin ovat kaupungitkin, Helsinki mukaan lukien, täältä katsottuna. Emme me täällä maalla asuvat koe elävämme syrjäseudulla. Täällä on tarvittava: oma koti takkatulen lämmössä, iso pihapiiri kasvatella viinimarjapensaita, järvenlahtea antaa silmän levätä ja metsäpolkuja ajatusten tuulettua. On perhettä, ystäviä, harrastuksia ja tapahtumia. Siitä huolimatta syrjäseutu-sanaa tulee käytettyä kuin huomaamatta.

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto? Harvaan asuttu alue on kuvaava eikä sisällä piilomerkitystä. Se on kuitenkin kömpelö silloin, jos sanaa joutuu toistamaan usein. Sirpa Kähkönen käytti sivukylä-sanaa Eläviä iloja kaikkialle -kolumnissaan (Savon Sanomat 17.11.2019). Sekin sopii neutraaliin tyyliin paremmin kuin syrjäkylä tai peräkylä.

Miksi tällä kaikella on sitten väliä? Siksi, että sanoista tulee mieli. Mieli taas johtaa tekoihin – tai tekemättä jättämisiin. Kun tarpeeksi usein hokee, että asuu syrjäseudulla, niin voi alkaa kuvitella, että on syrjässä.  Silloin ei ole sijaa sille oman elämänsä häikäisevälle sankarille, joka meidän kaikkien sisimmässä piilee. Voi myös alkaa luulla, ettei täällä ole elinmahdollisuuksia, syrjässä kun asutaan. Siksi ehdotan, että pistetään koko syrjäseutu-sana boikottiin. Tai ainakin käytetään sitä vain ajatuksen kanssa.  

Näitä kielen kiemuroita toivon muuten oppivani ymmärtämään, kun aloitan tammikuussa kirjoittamisen opinnot. Kyllä, viime viikolla tuli tieto opiskelupaikasta Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Jatkossa nämä blogipostaukset saattavat siis saada sisältöään myös opiskelurintamalta.